100-vuotisjuhlan juhlapuheet

30.5.2013

Liiton 100-vuotisjuhlassa 27.5. pitivät Näyttelijäliiton puheenjohtaja Mikko Hänninen ja kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki puheen. Tässä linkki Ylen uutisointiin ministerin puheesta.

 

Näyttelijäliiton puheenjohtaja Mikko Hännisen juhlapuhe:

> Svensk översättning efter talet på finska.

Arvoisa presidentti ja rouva Koivisto,  Arvoisa ministeri, Arvoisa Akateemikkomme ja Arvoisat professorimme. Dear international guests. Hyvät kutsuvieraat. Rakkaat näyttelijäkollegat. Kära kolleger. Ni är hjärtligt välkomna. You are all warmly welcome. Olette sydämellisesti tervetulleita.

Tälle päivälle tulleista viesteistä yksi on suunnattu juuri teille – siis meille – kaikille täällä:
 

TASAVALLAN PRESIDENTIN TERVEHDYS

Esitän parhaimman tervehdykseni ja menestyksen toivotukseni kaikille Suomen Näyttelijäliiton 100-vuotisjuhlavuoden pääjuhlan osanottajille.


Sauli Niinistö Tasavallan presidentti


Näyttelijäliiton puolesta haluan lausua kiitokset Tasavallan presidentille. Hän on juhlapäivänä Ritarikuntien Suurmestarina suonut meille poikkeuksellisen suuren kunnian myöntäessään 13 Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ja Ritarikuntien kunniamerkkiä. Kiitos.


Tasan sata vuotta sitten 27. toukokuuta 1913 näiden graniittiseinien sisälle kokoontui joukko näyttelijöitä, jotka perustivat yhdistyksen jonka sääntöihin kirjattiin:

Liiton tarkoituksena on Suomen Näyttelijäkunnan aatteellisena ja ammatillisena keskusjärjestönä valvoa näyttelijöiden yhteiskunnallisia, ammatillisia ja palkkauksellisia etuja, lujittaa yhteistyötä näyttelijöiden ja muiden teatterialalla toimivien ammattiryhmien kesken, edistää jäsenkunnan taiteellista kehittymistä sekä näyttelijäkunnan yhteisiä pyrkimyksiä näyttämötaiteen ja teatteripolitiikan alalla sekä lujittaa ymmärtämystä yleisön ja näyttelijäin välillä.


Näin komeasti osattiin liiton tarkoitus kirjata sääntöihimme sata vuotta sitten. Mikään siinä ei ole vanhentunut eikä menettänyt painoaan. Tämä sääntöihimme kirjattu on yhä tätä päivää. Merkittävää siinä on toiminnan kaksijakoisuus; toiminta ammattiliittona ja toiminta taiteilijajärjestönä. Nämä kaksi toiminnan suuntaa eivät aina ole olleet keskenään ristiriidattomia, mutta pitemmän aikavälin tarkastelussa näyttäytyy selvänä, että näyttelijöiden edunvalvonta on ollut luomassa parempia edellytyksiä myös taiteelliselle toiminnassa.


Kurjissakin olosuhteissa voi syntyä suurta taidetta, mutta tämä ei merkitse, että kurjuus sitä synnyttäisi. Joskus se vain toteutuu kurjuudesta huolimatta.


Tasaisin välein törmää väitteisiin, että työehtosopimukset olisivat esteenä taiteen tekemiselle. Useimmiten tällaisissa tilanteissa kyse on siitä, että kyseinen työnjohto on lähtenyt pyörittämään kymmenien ihmisten elämää säätelevää mobilea, vaivautumatta edes vilkaisemaan tuon mobilen manuaalia.


Silloin kun työ vaatii poikkeuksellisia järjestelyjä, silloin niitä useimmiten saadaan järjesteltyä, mutta kenenkään elämä ei kestä ulkopuolelta impulsoitua loputonta poikkeustilaa.


Harvassa ovat ne tilanteet, joissa sopimukset olisivat olleet todellinen este taiteen tekemiselle. Sen sijaan hyvin paljon on ollut ja on niitä tilanteita, joissa näyttelijät on saatu taiteeseen vetoamalla työskentelemään kohtuuttomissa olosuhteissa oman terveytensä uhalla. Eikä siihen itse asiassa tarvitse kenenkään edes vedota vaan se on rakentunut meihin.


Kun 40 asteen kuumehorteessa säpsähtää vuoteessa siihen, että kello on viittä vaille seitsemän ja jokin outo mekanismi on ajastanut hänen sisäisen koneistonsa heräämään taisteluvalmiuteen, ja kun tajuaa, että juuri nyt katsojia käännytetään takaisin busseihinsa, niin silloin kärsii häpeää siitä, että näin mitättömillä perusteilla on pettänyt yleisönsä.


Me olemme ammattikunta, jolle on ominaista ajoittainen suhteellisuuden tajun katoaminen. Se ei välttämättä todellakaan helpota näyttelijöiden edunvalvontaa, mutta se on näyttelijän taiteen kannalta välttämätöntä.


Se, että tekeillä oleva työ näyttäytyy maailman tärkeimpänä asiana. Se, että syntyy ne hetket, jossa kaikki muu väistyy.  Ympäri maan meitä yhdistää kellon aika –  illalla viittä vaille seitsemän – yhteinen, maaginen hetki ennen ainutkertaista kohtaamista. Elokuvan kuvauksissa se tiivistyy klaffin pamahdukseen, jolloin kaikki muu katoaa ja läsnä on vain suunnaton rakkaus, vaikka katseen suunta olisikin kameramiehen vasen korva.


Kyseessä on samanaikaisuuden, preesensin, nyt-hetken taidemuoto, joka toteutuu vain esittäjän ja katsojan välillä. Silloinkin kun se toteutuu kameran linssin kautta tai kuunnelman intiiminä kuiskauksena kuulijan korvaan. Näyttelijäntyö on luonteen ja kohtalon taidetta, jossa katsoja odottaa, että näyttelijä elää ja kuolee hänen puolestaan. Vihaa ja rakastaa hänen puolestaan. Häpäisee ja vaarantaa, alentaa ja ylentää, kätkee ja paljastaa itsensä. Kaikki hänen puolestaan! Tuottaapa tämä sijaisuus viihdykettä, naurua, tuskaa, ymmärrystä tai vapautusta siinä parin, kolmen tunnin reaaliajassa, jossa se lunastetaan, on näyttelijän suurin kiitos katsojan oivallus: Tuon kaiken minä tunnistan. Tuohon kaikkeen minä en pysty.


Avaan Suomen Näyttelijäliiton seuraavan satavuotiskauden. Viihtyisää iltaa teille kaikille.

Linkki Ylen uutiseen.

 


 

Skådespelarförbundets ordförande, Mikko Hänninens festtal:

 

Ärade president och fru Koivisto, ärade kulturminister, ärade akademiledamöter och ärade professorer. Dear international guests. Bästa inbjudna gäster. Kära skådespelarkolleger. Ni är hjärtligt välkomna. You are all warmly welcome. Av de hälsningar som anlänt i dag är det en som är riktad speciellt till er - alltså till oss alla:

REPUBLIKENS PRESIDENTS HÄLSNING: Jag framför mina bästa hälsningar och en önskan om framgång till alla deltagare i Finlands Skådespelarförbunds 100-årsjubileums huvudfest.

Sauli Niinistö Republikens president

 

Från Skådespelarförbundets sida vill jag uttrycka vårt tack till Republikens president. Han har, som Stormästare för Finlands Ordenskapitel, på vår jubileumsdag förunnat oss en exceptionellt stor ära genom att bevilja 13 hederstecken av Finlands Vita Ros och Finlands Lejons Orden. Tack.

För jämnt hundra år sedan, den 27 maj 1913, samlades en grupp skådespelare innanför dessa granitväggar för att grunda en förening där man i stadgarna skrev in: Förbundets målsättning är att, som en ideell och yrkesmässig centralorganisation för skådespelarkåren, bevaka skådespelarnas samhällsmässiga, yrkesmässiga och lönemässiga förmåner, befästa samarbetet mellan skådespelarna och andra yrkesgrupper inom teaterområdet, främja medlemskårens konstnärliga utveckling samt skådespelarkårens gemensamma strävanden inom teaterkonstens och teaterpolitikens område, samt stärka förståelsen mellan publik och skådespelare.

Så storslaget kunde man teckna ner förbundets ändamål i våra stadgar för hundra år sedan. Inget av det har föråldrats eller mist sin tyngd. Det som antecknades i våra stadgar är ännu aktuellt. Det betydelsefulla i detta är tudelningen av verksamheten; verksamheten som fackförbund och verksamheten som konstnärsorganisation. Dessa båda verksamhetsinriktningar har ibland varit sinsemellan motstridiga men, vid granskningen av en längre tid, framgår det klart att skådespelarnas intressebevakning har skapat bättre förutsättningar också för den konstnärliga verksamheten.

Det kan skapas stor konst under usla förhållanden, men det betyder inte att elände skulle föda stor konst. Ibland blir konsten bara förverkligad trots eländet.

Med jämna mellanrum stöter man på påståenden om att kollektivavtalen skulle vara ett hinder för konstnärligt arbete. Vid sådana situationer är det oftast fråga om att ifrågavarande arbetsledning har satt i gång en mobil som styr tiotals människors liv, utan att man ens kastar en blick i mobilens manual.

Då arbetet kräver undantagsarrangemang får man dem oftast ordnade, men ingen människa klarar av ett liv i en ständig undantagssituation som pådyvlas uppifrån.

De situationer då avtalen skulle vara ett verkligt hinder för konstutövandet är sällsynta. Däremot finns, och har det funnits, oerhört många situationer då man genom att åberopa konsten fått skådespelarna att arbeta under orimliga förhållanden med fara för sin egen hälsa. I själva verket behöver ingen ens vädja till oss, det finns inbyggt i oss skådespelare.

När man i 40 graders feberyra spritter till i sängen för att klockan är fem före sju och någon underlig mekanism har ställt in ens inre maskineri att vakna till liv och vara klar för drabbning, och man sedan inser att just nu visas åskådarna tillbaks till sina bussar, då känner man skam över att man på så obetydliga grunder svikit sin publik.

Vi är en yrkesgrupp, som kännetecknas av att sinnet för realiteter tillfälligt kan försvinna. Det underlättar inte nödvändigtvis skådespelarnas intressebevakning, men ur skådespelarkonstens synvinkel är det oundvikligt.

Det, att det arbete man håller på med är det viktigaste i världen. Det, att de stunder uppstår då allt annat viker undan. Över hela landet förenas vi av ett klockslag - fem före sju på kvällen - ett gemensamt magiskt ögonblick före det unika mötet. När man spelar in film koncentreras det till klappet av klaffen, då allting annat försvinner och bara en oändlig kärlek är närvarande, också om man ska rikta blicken mot kameramannens vänstra öra.

Det är fråga om ett presens, en samtidighetens, ett nuets konstform, som endast förverkligas mellan utföraren och åskådaren. Även då denna konst förverkligas via en kameralins eller i ett hörspel som en intim viskning i lyssnarens öra. Skådespelararbetet är en karaktärens och ödets konst, där åskådaren väntar sig att skådespelaren lever och dör, hatar och älskar för honom eller henne. Vanärar sig, utsätter sig för fara, förnedrar sig eller upphöjer sig, döljer och blottar sig. Allt för åskådarens skull! Vare sig detta ställföreträdande ger underhållning, skratt, smärta, förståelse eller befrielse, under den realtid på tre timmar då förväntningarna ska infrias, blir det bästa tack en skådespelare kan få att åskådaren inser: Allt det där känner jag igen. Allt det där skulle inte jag kunna.

Jag förklarar Finlands Skådespelarförbunds nästa hundraårsperiod 
öppnad. Ha en trevlig kväll.