Apurahafarssi

Ensimmäisen työskentelyapurahan saaminen ei Varsinais-Suomen TE-toimiston mukaan ollut ongelma, mutta toisen apurahan jälkeen TE-toimisto hylkäsi päivärahahakemuksen. Alkoi kafkamainen selvittely siitä, miksi apurahan saaminen estää ansiosidonnaisen myöntämisen.

Teksti: Mikael Haavisto

Jo alkuvuodesta 2020 oloni on alkanut tuntua levottomalta. Produktioiden välinen kuilu, loma, tauko, työttömyys tai miksi sitä kukin kutsuukaan, on kohdallani kestänyt jo useamman kuukauden. Mutta nyt pitäisi malttaa vielä hetki, niin saan laittaa taas kädet olkapäitä myöten saveen.

Tiedän, että tulevan kesän projekti on raskas ja intensiivinen, elämäni ensimmäinen päärooli. Kesän jälkeen on luvassa vielä toinen työ, pääsen kymmenen vuoden haaveilun ja odotuksen jälkeen töihin erääseen minulle tärkeään teatteriin. Vaikka harmittelen sitä, etteivät lukuisat koe-esiintymiset tuottaneet tulosta kuluvalle kaudelle, olen tyytyväinen, että töitä on kuitenkin tulossa. Usein tekijät ja teokset eivät musikaalialallakaan kohtaa, ja se kuuluu pelin henkeen. Nyt on kuitenkin edessä enää muutaman kuukauden odotus, jonka jälkeen saan taas tehdä työtä, johon minut on koulutettu.

Maaliskuuhun 2020 mennessä koronaviruspandemia on levinnyt siihen pisteeseen, että Suomessa otetaan käyttöön valmiuslaki. Alkaa näyttää vahvasti siltä, että kaikki ensi kesän kesäteatteriproduktiot tulevat peruuntumaan. Epätietoisuus taudinkuvasta ja sen leviämistavasta kalvavat kaikkien mieltä, mutta on kuitenkin parempi keskittyä siihen, miten päättäjät meitä ohjeistavat ja lohduttavat. Kaikki on ihan hyvin! Muistakaa pysyä kotona! Välttäkää kontakteja vanhuksiin! Jokainen teatteri on kiinni, jokainen produktio on jäissä, jokainen teos siirtyy jonnekin tulevaisuuteen. Päätetään mitä tehdään vasta sitten, kun tiedämme enemmän.

Jokainen freelancer miettii, mitä tämä tarkoittaa juuri hänen taloutensa kannalta. Ne, joilla soviteltu ansiosidonnainen päiväraha on ennenkin ollut elinehto arjen pyörittämiselle, jatkavat tottuneesti sen hakemista. Toki pelonsekaisin tuntein, koska kukaan ei tiedä, kauanko tämä kestää. Ne, jotka eivät siihen ole ennen turvautuneet, ovat uuden edessä ja opettelevat tutustumaan byrokratian tarjoamaan tukahduttavaan rakkauteen. Ne, jotka eivät ole koskaan voineet kuvitellakaan joutuvansa työttömäksi, eivätkä siksi kuulu mihinkään kassaan, ovat yksinkertaisesti kusessa. Mitä nyt pitäisi tehdä? Ei hätää, ilmoittaa hallitus, apua on tulossa, kestäkää vielä hetki.

Kollegoiden ja ystävien kekseliäisyys inspiroi ja kammottaa. Joku oppii kutomaan, toinen soittamaan jotain eksoottista soitinta. Jonkun pää ei kestä, toisen vielä vähemmän. Ammatinvaihto käy monen mielessä ja osa ryhtyykin tuumasta toimeen. Heistä ei ole jäänyt tälle alalle muuta kuin lämmin muisto. Minulla on onnekkaasti näyttelijäntyön lisäksi kaksi muutakin ammattia, niistä ei tosin ole vallitsevassa tilanteessa juurikaan hyötyä, sillä toinen ammattini on yhtä lailla tilanteessa riutuvalla ravintola-alalla. Toinen ammattini on laulunopettaja, mutta en pysty opettamaan etänä.

Globaalisti tilanne jatkuu. Teatterit ovat jo kiinni, mutta niitä laitetaan varmuuden vuoksi vielä vähän enemmän kiinni. Se tuntuu erityisesti rauhoittavan kansaa. Viereisessä osoitteessa olevassa karaokebaareissa soi edelleen Viidestoista yö, mutta vain kello kuuteen saakka. Päättäjät muistuttavat: “Kestäkää vielä hetki, apu on tulossa!”.

Apu kulttuurialalle ratsastaa paikalle Taiken apurahan muodossa. Alkuun tuntuu, että sitä jaetaan kovin avokätisesti, toki oudon satunnaisesti. Huhut siitä, miten ja miksi pitäisi hakea, kantautuvat Whatsappin, Messengerin ja tekstareiden välityksellä nälkätaiteilijalta toiselle. Toiset keksivät megalomaanisia projekteja, toiset lakonisesti kirjoittavat: "Antakaa rahaa, en jaksa". Se, joka apurahan saa on onnellinen. Se, joka ei, on katkera.

Vaikka useimmat meistä pärjäävät jotenkin hyvinvointivaltiomme syleilyssä, on se kuitenkin ansiosidonnaisen, puolison tulojen, myytyjen soittimien tai uusien sivuduunien ansiota. Tärkeintä on jollain tavalla saada pää takaisin hartioille ja säilyttää taiteilijaidentiteetti. Se, joka on jäänyt jonnekin oman mielen karanteeniin.

Kesällä 2020 minulle myönnetty Taiken ensimmäinen apuraha on henkisesti paljon enemmän kuin apurahan varsinainen euromäärä. Haimme ja saimme kahden kollegani kanssa työskentelyapurahat samaan yhteiseen projektiin. Puolentoista kuukauden työskentelyyn tarkoitettu 3000 euron summa opetti meille, mitä käsikirjoittaminen, kuvaaminen, säveltäminen, leikkaaminen, värimäärittely, nettijulkaisun tekeminen, somemarkkinointi ja tietenkin ystävien kanssa näytteleminen pitkästä aikaa on.

Ei projekti sinänsä ollut menestys, mutta se oli elintärkeä mielenterveytemme ja jaksamisemme kannalta. Se myös ihan todella laajensi ammattitaitoamme. Apurahalla rahoitettu projekti piti meidän kolme kiireisenä lähes puolen vuoden ajan. Intohimohommia, katsos.

Ansiosidonnainen piti arjen pyörimässä, mutta apurahan avulla pystyimme tekemään laitehankintoja ja käyttämään rahaa projektin toteuttamiseen. Henkisesti projekti oli niin suuri menestys, että inspiroiduin myös hakemaan uutta apurahaa. Se oli fataali virhe, jota en olisi missään nimessä tehnyt, jos olisin tiennyt millaisiin vaikeuksiin se minut syöksee.

Kafkamainen selvittely Varsinais-Suomen TE-toimiston kanssa

Seuraavana vuonna pandemian jälleen hakiessa uutta tuulta purjeisiini hain apurahaa, tällä kertaa musiikin saralla. Haimme työryhmänä apurahaa samalla logiikalla kuin viimeksi. Tällä kertaa lopputulos kummastutti. Me kolme musiikin ammattilaista haimme kahden kuukauden työskentelyapurahaa jazz-levyn tekoon. Jostain syystä se myönnettiin vain kahdelle meistä.

Jotta projekti varmasti toteutuisi ja solidaarisuudesta toisiamme kohtaan päätimme antaa osan omistamme ilman jääneelle. Kuten edelliselläkin kerralla, ilmoitin produktiosta kuuliaisesti TE-toimistolle. Lukuisten puheluiden ja netissä tehtyjen kirjallisten selvitysten jälkeen piti olla selvää, että apuraha ei estä kokopäivätyön vastaanottamista ja samoin kuin viime kerralla, että kyse ei ole yrittäjyydestä. Kerroin erityisen tarkkaan, että työ tapahtuu muutamina tunteina kerrallaan satunnaisesti viikonloppuisin, koska asumme kaikki eri paikkakunnilla, ja että myönnetty apuraha käytetään studiokuluihin ja matkustamiseen. Kerroin myös, että koko kenttä on siinä käsityksessä, että haettavan apurahan on tarkoitus kompensoida menetettyjä tuloja.

Välittömästi tämän jälkeen ensimmäinen päivärahakemukseni evättiin. En enää tiennyt millä lyhentää asuntolainaa. Työttömyyskassasta sain kaikki mahdolliset sympatiat, mutta heidän kätensä olivat sidotut. Nopeasti selvisi, että ongelma oli nimenomaan TE-toimiston päätöksessä. Kassalla ei ollut tämän asian kanssa mitään tekemistä. Kassasta kerrottiin kuitenkin miten ja minne tulee päätöksestä valittaa ja niin teinkin. Silti en ymmärtänyt, mistä oli kyse, eihän tässä asiassa edelliselläkään kerralla ollut ongelmaa.

Kafkamainen välienselvittely Varsinais-Suomen Työ- ja Elinkeinotoimiston kanssa alkoi. Kun kysyin samassa tilanteessa olevilta, mutta eri paikkakunnalla asuvilta kollegoiltani asiasta, heillä ei ollut aavistustakaan mistä puhuin. Ilmeisesti päätökset apurahan suhteesta työttömyysstatukseen vaihtelivat täysin toimistosta riippuen.

Joka kerta, kun puhelinkeskustelussa selvitin TE-toimistolle miten apuraha käytetään, sanottiin, että “ymmärrämme tilanteen, laitetaan tieto eteenpäin!”. Tämän jälkeen sain joka kerta kirjallisen päätöksen: “Apurahatyöskentely estää päätoimisen työn vastaanottamisen, joten hakijalla ei ole oikeutta ansiosidonnaiseen.” Kerran onnistuin saamaan yhden hieman asiaa valaisevan vastauksen siihen miksi ensimmäisellä apurahansaantikerralla tällaista ongelmaa ei ollut: "Sinuun sovellettiin yrittäjän suoja-aikaa, neljä kuukautta, joka on kertakäyttöinen ja voidaan soveltaa aina yhden työttömyysjakson ajan." Ihmeellisintä tässä oli se, että en ollut koskaan sellaisesta kuullutkaan, eikä kukaan ollut TE-toimistossa siitä kertonut. Jos olisin ikinä kuullut oman nimeni yhteydessä sanan yrittäjä, olisin luonnollisesti aloittanut huutomyrskyn.

Se, mikä teki tästä erityisen absurdia ja loukkaavaa oli se, että en koskaan saanut yhtään sellaista ihmistä puhelimen päähän, joiden nimiä oli kuitenkin ollut päätöspapereissa. Halusin ymmärtää, miten muutama tunti satunnaista työtä satunnaisina viikonloppuina voi estää kokopäivätyön vastaanottamiseen, mutta kukaan ei antanut vastausta siihen. Viimeiseen heille laitettuun viestiin kirjoitin päättäväisesti vaatimuksen siitä, että joku päätöksen tehneistä ihmisistä ottaisi minuun henkilökohtaisesti yhteyttä. Listasin jokaisen nimen, joka näissä päätöspapereissa oli ollut.

Viikkojen jälkeen minulle soitettiin takaisin. Tunsin heti huojennusta siitä, että voisin viimein loputtomien nettiselvitysten jälkeen puhua jonkun asianosaisen kanssa tästä järjettömästä, kuormittavasta sotkusta. "Joo siis mulle sanottiin et mun pitää soittaa sulle mut mä en ihan tästä sun keissistä tiiä, mut vaikuttaa tosi kummalliselta juu tää kuulostaa tosi vaikeelta sulle". Hän ei lopulta ollutkaan yksi niistä, jotka olivat minun asioistani päättäneet.

Se oli vaikeaa aikaa. Kun ihmiskunnan arki oli siihen aikaan rajoittunut omien seinien sisään, korostui sosiaalisen median tärkeys, olemmehan laumaeläimiä. Tai ainakin se korostui meidän alallemme päätyneille, koska ilman yleisökontaktia on aivan sama tapahtuuko yhtään mitään meidän oman neljännen seinämme takana.

Silloin tällöin kuului jonkun taiteilijan hätähuuto, ettei enää pärjää. Menestyneet rokkarit myivät rumpujaan tori.fi:ssä. Somesta sai lukea, että kannattaako sitä taidetta tehdä, jos sillä ei kerran elä. Joka kerta se tuntui musertavalta. Mitä syvemmälle kriisi meni, sitä enemmän kyseenalaistimme, että onko sillä mitään väliä, mitä me teemme. Itse kuulun siihen porukkaan, joka on tarpeeksi kauan näitä töitä tehneenä lopulta määrittänyt koko identiteettinsä töiden kautta. Kun työt viedään, mitä jää jäljelle? Kuka minä edes olen? Miksi edes herään?

Kotona asiat eivät enää lutviutuneetkaan. Vaimoni teki muun alan töitä päivittäin etänä, minä vain olin. Lopulta sain diagnoosin: keskivaikea masennus. Ehkä se oli jo vuosien ajan kertyneen oman mielenterveyden laiminlyömisen tulos, tai ehkä karanteeni rikkoi sen pärjäämisen, jonka avulla ollaan jaksettu. Voi olla, että lopullisesti minut rikkoi byrokratia.

Työkkärin mielestä olin siis yrittäjä eli itsensä työllistäjä. En pystynyt heidän tulkintansa mukaan osoittamaan sitä, että kyse on sivutoimisesta työstä. Minä en ole koskaan ollut päätoiminen tai kuukausipalkkainen jazzlaulaja, joten on vaikea todistaa, että tällä kertaa, verrattuna johonkin edelliseen työsuhteeseen, se olisi sivutoimista. Kerran selitin jollekin TE-toimiston työntekijälle, että nämä apurahat menevät muun muassa matkustamiseen, studion vuokraamiseen ja... minut keskeyttäen hän innostuneena pääsi juonesta kiinni ja sanoi: "Niin siis sähän et pelkästään työllistä itseäsi tällä vaan työllistät muitakin eikö?" Olin pitkään hiljaa, ja hän luuli, että meillä on jonkinlainen yhteysongelma. Meillä todella oli.

Valitusoikeus

Kielteisten päätösten yhteydessä on aina ohjeistus siitä, että niistä voi valittaa. Koska kukaan TE-toimiston työntekijä ei minulle kertonut, miksi apurahan saaminen estää ansiosidonnaisen myöntämisen, minähän valitin. Kaksi kertaa se torpattiin paikallisesti päättävän TE-toimiston puolesta, mutta viimeisen kerran jälkeen he kysyivät, haluanko vielä valittaa sosiaaliturva-asioiden muutoksenhakulautakuntaan. Tottakai halusin, minulla ei ollut kirjaimellisesti mitään menetettävää.

Yli vuosi ensimmäisestä kielteisestä päätöksestä oli mennyt. Aika kului odotellessa, saisinko jotain ymmärrystä. Koskaan en saanut tietää miksi apurahan saaminen on ristiriidassa sen kanssa, että työtön työnhakija ei voisi ottaa vastaan kokopäivätyötä, mikä on juurikin ansiosidonnaisen myöntämisen kriteeri.

Viimeisestä valituksesta kahdeksan kuukautta myöhemmin sain paksun kirjekuoren sosiaaliturva-asioiden muutoksenhakulautakunnalta. Siinä he totesivat, että en ollut oikeutettu ansiosidonnaiseen. Näin valittamiseni tuli päätökseensä. En voinut osoittaa apurahatyöskentelyn olevan sivutoimista koska minulla ei ollut aikaisemmin samaa työtä päätoimisena, johon sitä olisin voinut verrata. Se ei oikeastaan enää tuntunut miltään, niin kuin ei mikään muukaan.

Tätä juttua kirjoittaessani koin uudelleen verenpaineen nousua ja hikoilua. Kun kaivoin kyseiset paperit eteeni, silmäni kostuivat. Tätä prosessia ja sen lopputulosta minä en ymmärrä vieläkään. Olen alkanut pelätä TE-toimiston järjenvastaisia päätöksiä niin paljon, etten uskalla enää hakea mitään apurahaa, ellen ole samaan aikaan työllistynyt muihin projekteihin, jotta minulla on jonkinlaiset vakaat tulot alla. Ovatko TE-toimistojen linjauksien vetäjät tyytyväisiä tähän lopputulokseen? Pitääkö sen todella mennä näin?

Mikael Haavisto, apurahoja pelkäävä freelance-näyttelijä