Vuoden televisionäyttelijä Anna Airola on tarkka rönsyilijä
Teksti: Leena Pihkala
Anna Airola hoitaa etähaastattelun Kokkolan kirjastosta, jossa hän kirjoittaa lopputyötään. Airolan lopputyö käsittelee laajasti katsetta: yleisösuhdetta, katseen vaikutuksesta näyttelijään, näyttelijän omasta katseesta ja sen suuntaamisesta. Rajaus on melko laaja, mutta työn pitäisi valmistua kevään aikana kirjaston rauhasta käsin. Välissä tosin on suljettava työhuoneen ovi, koska kirjastossa alkaa yllättäen soittaa kamarimusiikkiorkesteri.
”Olen innoissani tästä paikasta. Täällä on kaikki kiinnostavat kirjat hyllyssä ja hyviä työhuoneita. Täällä on rauha kirjoittaa, ei ole kaupungin houkutuksia. Mahtava meininki.”
Kokkolassa asuvat myös Airolan äiti ja vanhin sisko. Airola viettää Kokkolassa paljon aikaa. Viimeiset kolme kesää hän on tehnyt kesäteatteria Teatterikorkeakoulun koulukavereidensa kanssa.
Lopputyön kirjallisen osion lisäksi tekeillä on taiteellinen lopputyö Muista meidät, joka tulee Vanhaan Jukoon Lahteen – sekin yhteistyössä koulukavereiden kanssa. Ohjaajana toimii samalla vuosikurssilla opiskeleva Kiia Laine. Treenit alkavat Teakilla ja siirtyvät Lahteen.
Airola kuvaa tätä valmistumista edeltävää tilannettaan koulukeskeiseksi.
”Tämä on ollut iso elämänvaihe ja on iso muutos siirtyä täältä pois. Tämä aika koulussa on ollut pitkä vaihe, jonka aikana on vähän kuin kasvanut aikuiseksi.”
Vaikka Airola kasvoi Kokkolassa teatteria tehden, hän ajatteli päätyvänsä äitinsä ja toisen siskonsa tapaan toimittajaksi.
”Äiti sanoi aina, että teatteri on hyvä harrastus, mutta maailmassa on paljon muutakin. Kotona ei painostettu mihinkään suuntaan. Kaikki oli mahdollista.”
Halu tulla ammattinäyttelijäksi syntyi käänteisellä logiikalla. Moni huomaa teatterissa haluavansa näytellä tosissaan, mutta Airola oli näytellyt aina. Asian merkityksellisyys tuli ilmi, kun harrastus keskeytyi Irlannissa vietetyn au pair -vuoden takia. Siellä hän päätyi lopulta paikallisen pikkukaupungin teatterikerhoon, jossa oli lähinnä eläkeläisiä.
”Englantini oli silloin tosi huonoa. Mongersin ikivanhaa irlantilaisten näytelmätekstiä. Se oli hirveää, tihrustin vain paperia. Ymmärsin, ettei fiilis ole yhtään sama kuin suomen kielellä. Ja ymmärsin sielläkin hakeutuneeni tämän äärelle.”
Isoisko Oona Airola oli jo Suomessa teatterikoulussa. Se avasi silmät sen suhteen, että näytteleminen voisi olla muutakin kuin iso, aikaa vievä ja rakas harrastus. Opiskeleminen on ollut merkityksellistä, etenkin nyt, kun valmistuminen häämöttää edessä.
”Välillä on haikea tunnelma viimeisistä kursseista. Vaikka akrobatian jälkeen mietin, että olenkohan viimeistä kertaa tässä suihkussa?”
Koronan kannalta koulussa oleminen on tuonut turvaa, jota monilla freelancereilla ei ole ollut. Siteet opiskelukavereihin tuntuvat vahvoilta, ne tulevat kyllä kestämään valmistumisen jälkeen. Mutta silti on haikeaa luopua ympäristöstä, jossa harjoitteleminen ja keskeneräisyys on sallittua.
”Haluaisin oppia vielä vaikka mitä. Onneksi voi kouluttautua ja oppia ammatissa.”
Airola haluaisi tehdä lähitulevaisuudessa esityksen, jossa hän tutkisi teatterin ja tanssin välimaastoa. Hän haluaisi opiskella Ranskassa fyysistä teatteria. Fyysinen teatteri voisi olla yksi väline katseen ja yleisösuhteen tutkimisessa.
”Olen henkeen ja vereen teatteri-ihminen. Teatterissa kiinnostaa se tilanne, jossa ihmiset tulevat paikalle ja katsovat näyttelijää. Yhteisöllisyyden kokemuksessa teatteri päihittää Netflixin. Silloin teksti tai puhe voi olla toissijaista.”
Tekstikin kuitenkin kiinnostaa Airolaa. Hänellä on toiveita myös kirjoittamisen ja ohjaamisen suhteen. Haaveita on paljon, mutta ne eivät ole turhan tarkkoja tai akuutteja.
”Kaikki vaan tänne, mitä tulee!”
Onko tilanne sellainen, että vuoden televisionäyttelijäksi palkitun näyttelijän ajatukset ovatkin nyt kiinni teatterissa?
”Totta! Mutta niissä on paljon samaa, erottelu on osittain keinotekoista. Esimerkiksi Oonan hahmo on klovnimainen. Yritin tehdä paljon komediaa fyysisesti, ja välillä ihan onnistuinkin.”
Mikäli upotus yläpuolella ei näy, voit katsoa sen täältä.
Aikuisten kuvauksissa kaikki olivat Airolan mielestä hauskoja näyttelijöistä ohjaajaan, ja se näkyy lopputuloksessa.
”Päämääränä oli usein se, että saisinpa tämän työporukan nauramaan. Yritän usein yllättää myös itseni.”
Silloin on vaikeaa pitää pokka. Vuoden näyttelijä -äänestyksessä muut näyttelijät kuvasivat Airolan näyttelemistä yhtä aikaa rönsyileväksi ja tarkaksi.
”Tosi usein naurattaa omat huonot jutut jo ennen kuin sanon ne. Henkilöhahmokin voi nauraa omille jutuilleen. Sellainen rönsyily ja rakoilu on kiinnostavaa.”
Airolasta olisi hauskaa, jos kameran edessä rönsyiltäisi enemmän niin kuin teatterissa, eikä aina näyteltäisi pienemmin.
”Näitä ei pitäisi eriyttää niin paljon, ne ovat vain tyylikeinoja, ei sääntöjä. Eikä lavallakaan voi rönsyillä olematta tarkka. Hyvä näyttelijä on aina tarkka.”
Mikäli upotus yläpuolella ei näy, voit katsoa sen täältä.
Airolaa kiitettiin siitä, että hän on tuonut televisioon uudenlaisen koomisen naishahmon. Persoonallisuutta ja lämpimyyttä kehuttiin. Palaute kollegoilta tuntui hyvältä ja hälvensi epävarmuutta. Airola ei tosin ota epävarmuuden tunteita turhan vakavasti, koska niitä tulee aina.
”Mietin, että pitikin mennä liioittelemaan ja miksi en näytellyt normaalisti.”
Ja sitten tunne hälvenee. Television kanssa sitä tosin pitää odottaa pidempään, teatterin kanssa olo helpottaa jo valmistavissa harjoituksissa.
”Televisiossa päälle jää kuvaustilanteen kokemus, ja kronologian saattaa ymmärtää vasta katsoessa. Saattaa miettiä epäonnistumisia, jotka eivät edes tule sarjaan tai jotka eivät edes lopulta ole epäonnistumisia.”
Itsensä voi yllättää myös viiveellä.
”Nyt on taas olot ja ajatukset ihan toisaalla. Jos joku ohikulkija tulee kehumaan sarjaa, niin muistan, että olen jossain onnistunut.”
Aikuisten kolmas kausi tulee Ylelle myöhemmin vuonna 2022. Airolan sisaruksien bändi Ykspihlajan Kino-orkesteri suunnittelee kiertuetta ja säveltää uutta musiikkia. Kesäteatteria kaavaillaan tällekin vuodelle. Airola nähdään pian myös Ylen Transport-sarjassa.