Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.

Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.

Evästeasetuksesi on tallennettu.

Vuoden elokuvanäyttelijä Emma Kilpimaa etsii kaikesta nautintoa

Vuoden elokuvanäyttelijä on vastavalmistunut Emma Kilpimaa. Itä-Lapin periferiasta Helsingin punavihreään kuplaan hypännyt Kilpimaa kertoi Ämyrille kulttuurishokeista, epävarmuudesta ja nautinnon etsimisestä.

Teksti: Leena Pihkala

Kuva: Laura Malmivaara

”Kamera on semmonen, se vaatii radikaalia rehellisyyttä välillä. Sille jää helpommin kiinni. Siihen leikkiin pitää olla aika sitoutunut”, Emma Kilpimaa sanoo.

Aluksi Kilpimaa pelkäsi kameraa, koska ajatteli, että hänen tulisi pienentää ja pidätellä itseään sen edessä.

”Jotta en jää kiinni jostain ylinäyttelemisestä, vaikka minusta alinäytteleminen on paljon huonompi asia. Jos saa haukut siitä, että on ylinäytellyt, niin ainakin tietää, että on heittäytynyt ja uskaltanut tehdä. Jos alinäyttelee, niin siitä jää itselleen paska olo, kun tietää ettei uskaltanut ottaa riskiä, vaikka sieltä olis voinut lähteä vaikka mitä. Siitä jää halju olo.”

Nyt hän ei erittele kameralle tai yleisölle näyttelemistä. Kokemus kehossa on samanlainen lavalla ja kameran edessä.

”Minkä takia pitäisi jättää pois jotain, joka tulee orgaanisesti ja luonnollisesti? Varsinkaan komediassa. Toki on ne tekniset asiat, että jos minä siellä rönsyilen ja sekoilen, niin se tuo muille hommia. Mutta näyttelijänä se voi olla iso edistävä asia myös joskus, että ei liikaa mieti.”

Kilpimaan saamissa palautteissa kiiteltiin häntä kameranäyttelemisestä, joka koettiin luonnolliseksi. Poseeraamisen välttely on Kilpimaalle tietoinen ratkaisu.

”Helposti sitä alkaisi siinä poseeraamaan niin kuin Hollywood-leffoissa, joissa on sellaista leukaperien esittelyä. Siitä olin tarkka itselleni, että halu näyttää hyvältä ei ohita sitä viestiä.”

Huonot naiset -elokuvassa Kilpimaa näytteli Leea Klemolan kanssa. Kilpimaan mukaan Klemolan kanssa työskenteleminen oli helppoa.

”Mutkattomuus ja nopea rytmi, se mätsäsi hyvin.”

Kuvauksissa tuntui, että kaikki oli soljuvaa.

“Siellä oli helppoa olla rehellinen sille omalle näyttelijäntyölle. Oli tosi vapaa olo.”

Vapauden tunteeseen vaikutti se, että vuorovaikutus ohjaaja Niklas Lindgrenin kanssa toimi. Myös työryhmässä oltiin ystävällisiä ja kunnioittavia toisia ihmisiä kohtaan.

”Vapaa olo ei tule itsestään, ympäristö määrittelee sitä todella paljon.”

Keväällä Kilpimaa esiintyy Porin kaupunginteatterissa Tulitikkutehtaan tytön pääroolissa.

Porilaisten vieraanvaraisuus on tehnyt Kilpimaahan vaikutuksen. Laitosteattereita koskevat yleistykset eivät vastaa todellisuutta.

”Laitosteattereista puhutaan usein, että ihmiset ovat väsyneitä ja ankeutuneita. Ettei niitä kiinnosta, jos sinne tulee Helsingistä joku vastavalmistunut sinisilmäinen näyttelijätär vierailemaan, yks hailee.”

Mutta tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa.

”Siellä pulppuaa huumori koko ajan. On ollut ihanaa olla siellä töissä.”

Anna Ackerman, Leea Klemola ja Emma Kilpimaa kuvauksissa. Kuva: Maiju Pohjanheimo

Juntti Helsingissä – radikalisoitunut Lapissa

Kilpimaa on kotoisin Suomen harvimmin asutusta kunnasta Savukoskelta, Itä-Lapista. Ero Helsinkiin on valtava. Aluksi Helsinki tuntui samaan aikaan karulta ja huumaavalta. Ikävä pohjoiseen ja tiiviiseen sukuyhteisöön oli kova. Kilpimaa myös tunsi olonsa kömpelöksi, koska ei puhunut samalla tavalla kuin muut. Luontokin tuntui vieraalta.

”Mietin, miksi kaikilla on täällä koko ajan kiire, mikä voi olla niin tärkeää? Miksi me kaikki ollaan niin hädässä koko ajan?”

Kilpimaa ihmetteli sitä, miten Helsingissä ei ollut varaa spontaaniudelle, toisin kuin Lapissa.

”Jos oon kotona vanhempien luona, siellä käy ovi ja en oleta, että se on kukaan meidän perheenjäsen. Se voi olla kuka vaan, joka kävelee meidän olohuoneeseen ja se on ihan normaalia.”

Kun Kilpimaa kävi opiskelujen alussa kotona, maailmat törmäsivät yhteen.

”Minä koulutin minun sukulaisia ja olin helvetin provosoitunut kaikista, jos ne sanoi vähänkään väärään sävyyn jostain. Näin naisvihaa joka puolella. Siellä kun meni kauppaan, niin kylän ukot piikitteli mulle, että ’syökkö sinä ollenkaan lihaakaan’, kun oon ostanut tofua.”

Mutta Kilpimaa ei istunut täysin Helsinkiinkään. Identiteetti oli hakusessa, kun ympäristö muuttui kokonaan. Uusista asioista puhuminen jännitti. Kilpimaa ajatteli, että häntä pidettiin ehkä vähän junttina.

”Täällä olin hetero lihansyöjä Savukoskelta ja Lapissa olin radikalisoitunut punavihreä hippi. Aina oli jotain liian vähän tai paljon. Yritin silloin niin kovasti olla oikeanlainen tietämättä itekään, mitä se tarkoittaa.”

Nyt Kilpimaa harjoittelee sitä, että muiden mielipiteillä ei ole väliä ja ettei niitä voi hallita.

”Se on miellyttäjälle välillä haastavaa, mutta nyt ajattelen, ettei mahdotonta.”

Koti-ikävä ei ole enää koko ajan pinnalla. Se on laimentunut. Mutta alussa kaipuu kotiseudulle näkyi siinä, että Kilpimaa valitsi jatkuvasti tuoda näyttämölle jotain lappilaista. Hän etsi koko ajan lappilaisia tarinoita ja lohduttautui niillä.

”Niitä tarinoita on aika vähän. Ja osa ei ole samaistuttavia, koska ne on jonkun muun näkökulmasta kirjoitettuja. Siinä on jotain aika koomista myös – nyt ei siis puhuta mistään saamelaisten kulttuurisesta omimisesta. Välillä huomaa, miten lappia kuvataan silleen ’saatana’, ollaan kirveen kanssa.”

Siinä on Kilpimaan mukaan tosin myös hieman toden perää.

”Ihmisten välinen kommunikointi ja tapa puhua on Lapissa aika tunteella ja suoraan. Vilpitöntä myös, mikä on ihanaa.”

Myös hän itse kokee olevansa impulsiivinen ihminen, kovaa asioita päin menevä höyryveturi.

”Jos mun on pitänyt tarjota jotain, niin ensimmäisenä impulssina lähtee raivo. Rakastan raivota, mutta sitä on pitänyt välillä hillitä ja alkaa keksiä kaikkea muuta. Joskus pitää hakea se ammattilaisuus jostain takataskusta ja lähteä ihan eri fiiliksestä jotain rakkauskohtausta kohti, vaikka oikeasti on ihan ’vittu, tappakaa minut’”, Kilpimaa kertoo nauraen.

Stereotypioiden lisäksi Kilpimaata häiritsee se, että Lapin murteita käytetään väärin.

”Se on aika pieni vaiva käsikirjoittajalta pyytää jotain muokkaamaan repliikit oikeanlaisiksi. Halvalla pääsisi, jos ottaisi yhteyttä johonkin paikalliseen ja kysyisi, että onko nää päin helvettiä. Rakastan auttaa murteessa. Haluaisin joskus opiskella kunnolla lapin murteet alueittain.”

Kilpimaa viettää edelleen kaikki lomansa Savukoskella, eikä ole yhtenäkään kesänä tehnyt näyttelijän töitä.

”Minun mielenterveydelle on ollut välttämättömyys olla siellä. Joka kevät ajattelen, että aion olla Helsingissä ja vain käydä Lapissa, mutta joka kerta se menee toisinpäin.”

Vihdoin viiden vuoden jälkeen Helsingissä ei ole enää ulkopuolinen olo. Hän on löytänyt samoja asioita kuin pohjoisessa,

”Nyt meri edustaa mulle samaa kuin tunturit Lapissa. Tuo samanlaisen rauhan, se lohduttaa.”

Mikäli upotus yläpuolella ei näy, voit katsoa sen täältä.

Luottoa itseen ja muihin

Teatteri on ollut osa Kilpimaan elämää lapsesta saakka.

”Ihan pienenä tein kaikkia omia esityksiä ja olin välillä aika raskaskin sillä huomiohakuisuudella.”

Hän pääsi ensin Savukosken Pikkuruppanoiden lastenteatteriryhmään, ja 10-vuotiaana hän siirtyi aikuisten ryhmään, jossa myös hänen isänsä näytteli.

”Se tuntui tosi isolta. Ensimmäisessä roolissa en puhunut mitään, vaan rukoilin jossain partisaani-iskujen keskellä puun juurella. Se oli aivan mahtavaa, elin täysillä sen hetken! Se tuntui maagiselta, ja sitä hakee jokaisen työn kohdalla edelleen samanlaista harrastajateatterin intoa.”

Toisinaan Kilpimaata jännitti, mutta hänen isänsä rohkaisi häntä.

”Mulla oli sellainen laulukohtaus joka lähti aina ihan eri sävellajista lavalla. Isä sanoi, että joka ikinen ihminen tuolla haluaa olla sinun puolella. Ne toivoo että sinä onnistut, koska se myötähäpeä sinun puolesta on paljon suurempi kuin se nautinto, siitä että sinä mokaat. Se lohdutti siinä hetkessä, mutta onhan se vähän karu lause!”

Oppi on kuitenkin tärkeä.

”Jos mokaan, niin luultavasti yleisö kokee empatiaa ja se näkee siinä itsensä.”

Myös itseironia auttaa, esimerkiksi suhteessa omaan fyysiseen näyttelijäntyöhön.

”Tää on sellainen asia, jonka kanssa oon käynyt aikamoiset kiepit. Teakin aikana ajattelin, että fyysinen näyttelijä käy viisi kertaa viikossa salissa, sillä on sixpack ja se vetää 20 leukaa tuosta nuin vaan. Ja että se osaa tanssiaskeleet täydellisesti ja sen keho muuntautuu mihin vaan.”

Mutta loppupeleissä fyysinen voi olla monella tavalla.

”Eihän fyysisyys tarkoita sitä, että jokaisen liikkeen pitää olla tosi hallittua ja puhdasta, vaan ihan holtitonta ja lapsenomaista raakaa liikettä, sehän on tosi kiinnostavaa.”

Nyt Tulitikkutehtaan tytössä ohjaaja on pyytänyt Kilpimaalta piruetteja.

”Joudun olemaan siinä, että jos haluat tällaisen taaperopiruetin, niin täältä pesee!’”

Vapautuneen työskentelyn takaa se, että työpaikalla on turvallinen olo. Keväällä Teatterikorkeakoulusta valmistunut Kilpimaa on monesti miettinyt, ettei olisi voinut tulla alalle parempaan aikaan. MeToo tuli ensimmäisen opiskeluvuoden aikana

”Siinä pedattiin meidän sukupolvelle aika paljon asioita helpommaksi, tie ei olisi niin kivinen.”

Yhteishenki luokalla oli hyvä.

”Me arvostettiin työn tekemisen hetkiä yhdessä paljon. Luotto oli itsellä kova. Siellä uskalsi ottaa paljon riskejä yhdessä.”

Puhe kilpailusta ja kateellisuudesta ei resonoi Kilpimaassa.

”Meidän luokalla kaikki naisnäyttelijät on tosi erilaisia. Sen näkee itse sillä lailla, että jos toi tyyppi saa sen roolin, niin se on sen rooli, Sillä on jotain muuta kuin mitä mulla on, mä saan jonkun seuraavan roolin.”

Kilpimaa kertoo, että omat kaverit ovat enemmänkin iloisia toistensa puolesta.

”Totta kai sinne mahtuu muitakin tunteita, mutta päällimmäisenä on ilo toisen puolesta. Negatiivisistakin tunteista voi sanoa suoraan – sehän on kohteliaisuus sanoa, että olen kateellinen sulle. Se pienenee se kateus heti, kun sen sanoo ääneen ja jakaa.”

Koronan aikana opiskellut ja valmistunut Kilpimaa on harvinaisen rauhallisin mielin työllistymisen suhteen.

”Mulla ei ole mitään hätää. Olinhan mä tossa puoli vuotta työttömänä kämpillä koiran kanssa koko ajan. Se oli henkisesti tosi raskasta, mutta ei mulla ollut sellainen olo, että oon jäänyt maan alle ja kukaan ei tuu täältä koskaan hakemaan.”

Ja nyt töitä on taas luvassa.

”Se riittää, että on välillä tekemisen meininki, en tarvitse sitä koko ajan.”

Kuva: Ulla Timonen

Haaveita ja nautintoa kohden

Ehkä osan rauhallisuudesta selittää se, että Kilpimaa ei näe näyttelijän työtä ainoana asiana, joka määrittelee hänen elämäänsä ja onnellisuuttaan. On niin paljon muutakin.

”Pelkään yli kaiken katkeroitumista ja sitä, että jään sen jalkoihin.”

Kilpimaalle on tärkeää pohtia joka ikisen valinnan kohdalla, onko se hänelle oikea vai ei.

”Ettei menisi suuna päänä ja ajattelisi, että kaikki pitää ottaa, kunhan vaan naama näkyisi jossain. Että vain ego määrää, ettei menisi vain helpon ja nopean mielihyvän perässä. Pystyisi saamaan nautintoa kaikesta muustakin kuin siitä, että ’katsokaa minua, minä saan huomiota’.”

Kipimaan mukaan näyttelijänä välillä huomaa, että huomiosta tulee tärkein juttu, mutta siitä tulee nopeasti alas. Oikeasti tärkein asia on yleisö.

”Jos voi piristää edes yhtä siipirikkoa, niin se on tärkeintä. Millään muulla ei ole loppupeleissä niin suurta painoarvoa. Energian vaihto näyttelijän ja yleisön välillä tuntuu, olkoon vaikka sitten mielikuvitusta joinakin päivinä.”

Kilpimaa haaveilee näyttämölle kirjoittamisesta, mutta hän ajattelee myös, että voisi olla töissä myös jossain aivan muualla alan ulkopuolella. Tämä tosin on vielä pelkkää spekulointia.

”Enhän mä ole vielä kouluttautunut miksikään muuksi tai tee mitään muita töitä, kun ei ole tarvinnut. Tai no, mulla on nyt kolme euroa tilillä.”

Kilpimaa ei ole aina ollut näin rauhallisin mielin. Hänellä on ollut pitkiä unettomia kausia ja katastrofiajatuksia. Hän yrittää katkaista omia paniikki-ajatusketjujaan ja olla itselleen armollinen. Sekin helpottaa, että hän ei ole enää opiskelija ja joudu ihan koko ajan reflektoimaan omaa osaamistaan ja miettimään epävarmaa tulevaisuutta.

”Silloin helposti menee pelkotilaan kaiken suhteen, että tuottaa pettymyksen kaikille. Että on saanut suomen kalleimman koulupaikan, mitä jos musta ei tule yhtään mitään? Ehkä se on jotain kiltin tytön syndroomaa joltain osin.”

Nyt Kilpimaalla on sellainen olo, että hän on kehittynyt, eikä hän ole enää jatkuvasti tähtäimen alla. Hän ei ole enää ryppyotsainen näyttelijäopiskelija.

”Yritän, että etsisin aina nautintoa joka puolelta, sillä silloin elämä on helpompaa ja asiat virtaa itsestään.”

Nyt uralla on se vaihe, kun pääsee käyttämään koulusta saatuja oppeja. Kilpimaa ei halua lukita itseään mihinkään, eikä hänellä ole yhtä tarkkaa haavetta tulevaisuuden varalle.

”Yritän koko ajan haalia itselleni haaveita. Jos mulla loppuu haaveilu, niin tiedän, että mun pitää ottaa iisimmin. Silloin on usein liian väsynyt tai menettänyt ilon tekemiseen. Haaveet voi olla ihan pieniä.”

Eteen tulevien työtilaisuuksien ei ole pakko olla päärooleja.

”Sivuroolit on yleensä semmosia, joissa pääsee enemmän ja vapaammin olemaan kohtuuttomampi. Nykyään onneksi sitä rajaa häivytetään enemmän, että päähenkilökin voi olla ristiriitainen, mutta itse tykkään paljon sivurooleista.”

Lue myös muut Ämyri-Taltrattenin jutut!