Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.

Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.

Evästeasetuksesi on tallennettu.

Kaikki näyttelijät ovat aktivisteja

Kuva: Satu Söderholm

Teksti: Elsi Sloan

To act, actor, toimija. Palaset loksahtelivat kohdilleen eräällä luennolla, kun keskustelimme näyttelijä-sanan etymologiasta. Mikä on taiteen, teatterin ja näyttelijöiden rooli ilmastokriisin kontekstissa, oikeudenmukaisempaa maailmaa luotaessa?

Liityin Elokapinaan vuoden 2021 alussa. Turvallisen yhteisön ympäröimänä annoin ensimmäistä kertaa elämässäni ilmastokriisin tuntua juuri niin murskaavalta kuin mitä se on. Se on kiistatta loppuelämämme raami.

Elokapinan tavoitteet eivät ole sen radikaalimpia, kuin että pitäisimme kiinni Pariisin ilmastosopimuksesta, johon Suomi on sitoutunut ja jota se on parhaillaan räikeästi rikkomassa.

Parlamentaarisen päätöksenteon syklit ovat ilmastokriisin nykytodellisuudessa liian lyhytnäköisiä ja hitaita. Lähtökohtaisesti kriisin ratkaiseminen vaatii kaikkien realiteettiemme uudelleen punnitsemista: Vihreä siirtymä ei missään skenaariossa riitä, kulutuksen rankkaa vähentämistä tarvitaan jokaisessa sci-feimmässäkin ratkaisuehdotuksessa.

Hienointa, kutkuttavinta ja pelottavinta on, että nämä muutokset tulevat, olimmepa muokanneet yhteiskuntamme rakenteet kestämään ne tai emme.

Käsitän näyttelijän toimijuuden ulottuvan taiteen kontekstin ulkopuolelle. Näyttelijä toimii osana yhteiskuntaa, kansalaisena, jonka omalakisesta tietotaidosta on hyötyä rasistisen fossiili-hetero-patriaarkaatti-kapitalismi-paskiaisen räjäyttämisessä. Oman toimijuuden eli vastuun kieltäminen on poliittista. Myös passiivisuus on valinta: Normin mukainen ja näkymätön, mutta valinta yhtä kaikki.

Näyttelijän ammattitaidosta on käytännön hyötyä aktivismissa

Elokapinan voi hahmottaa koko komeudessaan ja kaoottisuudessaan monen sadan ihmisen devising-prokkiksena, jonka tavoitteena on pitää planeetta elinkelpoisena. Kiinniottotilanteen byrokraattinen koreografia ja putkan aistikenttä ovat tulleet tutuiksi.

Millä kauniin nokkelalla rikoksella, millaisella dramaturgialla, saisi päättäjille tarpeeksi painetta ottaa vaatimuksemme vakavasti?

Käytän kadulle istuessani samoja Alexander-tekniikan ja Qigongin työkaluja parasympaattisen hermostoni rauhoittamiseksi, kuten juuri ennen lavalle astumista. Voin luottaa ammattitaitooni.

Vuosi sitten, kun Elokapina ja Greenpace pysäyttivät venäläisen hiilijunan Hangon Koverharin sataman porteille, minä ja pari muuta näyttelijää suunnittelimme ja kuvasimme telttailuaiheisia huumorisketsivideoita, joista yksi päätyi ukrainaksi dubattuna ukrainalaisiin uutisiin.

Osaan pitää vaikuttavan puheen silloin, kun tilanteen dramaturgia sitä vaatii. Se, että hahmotan ruumistani ja pystyn hallitsemaan vaaratilanteeseen menemisestä syntyviä pakokauhun tunteita, tekee minusta toimintakykyisemmän aktivistin. Tai ainakin sitten maisterina osaan.

En ole aktivisti siksi, että olisin ilmastokriisin tai sukupuolen moninaisuuden asiantuntija. Yleisesti ottaen en tiedä mistään mitään.

Olen aktivisti, koska välitän maailmasta, jossa olen, ja haluan luoda yhteiskuntaa, joka vastaa utopiaani (siis jotai perus ihmisoikeuksii kaikilla, etenki alkuperäiskansojen tyypeillä ja emt eläimiä metsässä ja joku koralliriutta säilyis pls).

Samoista syistä opiskelen näyttelijäntyötä. Eikö näyttelijänä tehtäväni olekin keksiä ja ottaa vastaan uusia systeemejä, elää niissä fiktioissa hetki, ja jatkaa sitten uusiin maailmoihin?

Eikö tällainen fundamentaalinen ymmärrys sääntöjen sopimuksenvaraisuudesta ja kontekstisidonnaisuudesta tee meistä ketteriä ja joustavia ja mitä taitavimpia luomaan uudenlaista maailmaa?

21. maaliskuuta Elokapina julkaisi nettisivuillaan avoimen kirjeen ja toimintakutsun kaikille suomalaisille taideinstituutioille. Kirje julkaistiin Taideyliopiston Kuvataideakatemian kanssa järjestetyn paneelikeskustelun innoittamana. Toimintakutsu tihkui vahvaa – muttei kritiikitöntä – uskoa taiteen muutosvoimaan:

“Kuten tiedämme, taiteella on kyky muuttaa ihmisen kokemusta perustavanlaatuisella tavalla, luoda uutta ja haastaa olemassa olevaa yhteiskuntaa. Ilmastokriisin suhteen tulee kuitenkin pakostakin mieleen vertaus palavasta talosta. Niin tärkeää kuin onkin käsitellä tapahtunutta, muodostaa jokin suhde raunioon ja tehdä yhteistyötä sammutustyön äärellä, on silti ensisijaista ottaa jalat alle ja kävellä ulos. Siksi muutostyötä ei voi rajata vain taiteen sisältökysymykseksi. Näkisimme mieluummin koko kulttuurialan yhdessä vastustamassa fossiilikapitalismia, kuin yksittäiset taiteilijat ahdistumassa ja tekemässä arjen pieniä ilmastotekoja.”

Olen iloinen, että opinnoissani taide käsitetään lähtökohtaisesti poliittisena asiana, mutta toivoisin syvempää hahmotusta sen konteksteista. Satunnaiset luennot kapitalismikritiikistä, intersektionaalisuudesta ja suhteestamme ei-inhimilliseen eivät riitä. Parhaillaan Nätyn opinnoissani kehitän syvää ymmärrystä itsestäni, harjoittelen tuottamaan vaikuttavia representaatioita kinesteettista empatiaa hyödyntäen, ja tutkin yhteisöjen rakentumista. Haluaisin kuitenkin oppia lisää maailman rakentumisesta, vallasta.

Ei riitä että osaan tuottaa erilaisia hahmoja, olentoja, ja piirtää esiin kokonaisia maailmankuvia. Haluan oppia ymmärtämään mihin ruumiillani tuottamani representaatiot nojaavat, millaista yhteiskuntaa ne tuottavat tai uusintavat. Representaatiot kun tulevat ymmärrettäviksi nimenomaan suhteessa kulttuurisiin viitteisiin. Minun täytyy siis ymmärtää kulttuurisia viitteitä ja yhteiskunnallisia valtarakenteita, jotta pystyn tarkastelemaan tuottamiani representaatioita kriittisesti.

Representaatioilla on väliä, sillä asioiden normaaliksi tekeminen on vallankäyttöä mitä suurimmissa määrin. Esimerkiksi tilanteessa, jossa representaatiota transihmisistä on paljon vähemmän kuin mitä transihmisiä on oikeassa maailmassa, tahdonko tuottaa representaatiota, jossa muunsukupuolinen henkilöhahmoni manipuloi, kontrolloi ja on hetkittäin aivan hirveä ihminen? Kaiken tämän sanon uskoen valtavasti tarinoiden voimaan ja fiktioon tehokkaana työkaluna maailman muuttamisessa. Utopiat ja kuvittelu ovat kumouksen lähde.

Kuva: Anna-Maria Viksten

On pelottavaa avata itseään, koska samalla altistuu vihapuheelle ja väkivallan uhalle. Osallistuessani Jussi-gaalaan avoimesti queerinä muunsukupuolisena ihmisenä sain ilkeitä transfobiaa tihkuvia viestejä, joissa toivottiin, että menisin hoitoon jne. Tiedän kuitenkin, että tuottamani representaatiot ovat merkityksellisiä, ja tämän turvin jaksan.

Gaalailta oli hyvin ruumiillinen kokemus siitä, miten marginalisoidun positioni takia olemiseni on muiden taholta jatkuvasti politisoitua, enkä voi päättää olla olematta aktivisti. En pysty valitsemaan epäpoliittisuutta, koska ruumiini on aina queer enkä suostu peittelemään sitä enää.

Oli kivaa, että rakennetta oli muutettu palkintojen sukupuolittamisesta luovuttaessa ja oli kunnia olla ehdolla. Politisoidussa ruumiissa koko tapahtuman näennäinen epäpoliittisuus tuntui tukahduttavalta. Kiertelin avaruusrotta-puvussani skumppapullo kourassa tarjoamassa huikkia kaikille, jotka äänestivät tai olivat aikeissa äänestää vasemmistoliittoa. Halusin selvittää, odottivatko muutkin vaalien tulosta pelolla, ketä kaikkia täällä oli ja missä joukoissa he seisoivat. Mietin, kenellä on varaa olla epäpoliittinen?

Mihin kaikkeen näyttelijäyhteisönä pystyisimmekään, jos hyödyntäisimme toimijuutemme kokonaan täysillä?

Sen lisäksi, että meidän hyvin spesifi osaamisemme on sovellettavissa kaikenlaiseen kutkuttavaan, olemme ällistyttävän järjestäytynyt ammattikunta. Voimmeko käyttää yhtenäisyyttämme jonkin taiteen kontekstia laajemman asian edistämiseen?

Seuraavan hallituskauden aikana taiteen asemaa yhteiskunnassa tullaan todennäköisesti horjuttamaan (monen muun sivistys- ja hyvinvointivaltion peruselementin lisäksi).

Voisimmeko puolustaa oman aseman lisäksi yhdessä myös meitä hiljaisempia ja näkymättömämpiä?

Lue koko Ämyri-Taltratten 2/2023!