Moninaisuus ei ole sama kuin monimutkaisuus
Teksti: David Kozma
Olen Romaniasta kotoisin oleva näyttelijä ja ohjaaja. Kasvoin kahden kulttuurin välissä. Lapsuudessani en ole unelmoinut taiteesta tai siitä että minusta olisi tulossa joskus aikuisena taiteilija. Vaikka kommunismin ydinajatus oli edustaa tasa-arvoa, Romanian sosialismissa kuitenkin luokkayhteiskunta oli yllättävän paljon läsnä. Harvoin perusduunarin perheen lapsi koki tuhkimotarinaa.
Taide oli harvoin läsnä minun lapsuudessani. Kotikaupunkini oli pieni kaupunki vuoristossa, jossa harvoin vieraili kulttuuritapahtumia. Tarjolla oli muutama konsertti romanian kielellä, joihon ihmiset menivät, koska ei ollut muuta tekemistä. Leffateatterista valui Bollywood ja sosialismia ylistävä propaganda. Telkkari oli rikki melkein koko ajan ja jos se oli toiminnassa, oli sähkökatko tai siellä oli vain uutisia Ceausescu-pariskunnan upeasta elämästä. Pieni valopilkku oli radio, josta välillä kuunneltiin radioteatteria kylmässä talvisessa illassa.
Vuonna 2006 olin juuri muuttanut Suomeen, ja fiilis oli ihan kuin olisin aikamatkustanut takaisin minun lapsuuteeni. Kun minulta kysyttiin mikä on ammattini — ammatti oli kuulemma tärkeä asia Suomessa — vastasin, että olen näyttelijä. Ihmiset olivat ihmeissään: ”Miten niin, miten henkilö joka ei ole suomalainen ja ei puhuu suomea voi olla näyttelijä?” . Tämä jatkuva ihmetys antoi ymmärtää, että minulla ei olisi paljon tekemistä suomalaistaiteen kanssa, että se ei ollut tarkoitettu minulle.
Minulta odotettiin kysymykseen ammatistani vastauksia joihon yhteiskunta oli tottunut, kuten raksamies, siivooja, lehdenjakaja tms. Tuli sama fiilis kuin lapsena: Kulttuuri ei ole tarkoitettu minulle vaan muille.
Olin valintojen edessä. Minun piti tyytyä tähän tai tehdä asialle jotain.
Ensimmäiseksi olin menossa siihen suuntaan, että tulen paskasta maasta, joka ei ole edes EU:ssa, joten minun pitäisi olla kiitollinen että saan olla täällä. Minun tulisi yrittää löytää työtä mikä minulle kuuluu, ja olla niin näkymätön kuin on mahdollista.
Mutta kaikkialla vaadittiin suomenkieltä, vaikka vielä en edes ehtinyt purkaa minun matkalaukkuani. En kelvannut siivoojaksi tai raksatyypiksi, koska en osannut puhua suomea. What can I say? Fair enough.
Ei jäänyt kuin toinen vaihtoehto, tehdä sitä mihin olin saanut jo koulutusta. Oli aika tutustua suomalaisen taidekenttään ja sen tekijöihin. Kävin katsomassa esityksiä teatteri Takomosta Kansallisteatteriin ja Q-teatterista Jurkkaan. Oli ihmeellistä. Monta hienoa esitystä, mutta vähän kummallista menoa. Maakuntateattereissa vielä maalattiin näyttelijöitä mustaksi, ja yleensä tarinat keskittyivät suomalaiseen yhteiskuntaan. Jäin miettimään, että missä ovat ne muut?
Mediassa puhuttiin jatkuvasti maahanmuuton uhasta, Nokia oli vielä rock ja globaali menestyjä, mutta silti nationalismi oli the new pop. Se näkyi myöhemmin jytkynä myös eduskuntavaaleissa. Silti tämä yleisnimellä "maahanmuuttaja" kutsuttu väestöryhmä ei pääsyt yksilön tasolla näyttämölle mitenkään. Heistä puhuttiin aina vain yhtenä ryhmänä, vaikka Suomessa puhutaan nykyään lähes 200:a eri kieltä ja kulttuuri-identiteettejä on vaikka kuinka.
Mitä tässä ympäristössä voi tehdä?
Institutionaalisella teatterikentällä oli aika kapea mahdollisuus onnistua tekemään mitään. Teattereiden ohjelmisto oli suunnattu tietylle teatterikävijäryhmälle ja pikamuutosta siihen oli turha odottaa. Useasti keskusteluissa pääsimme pattitilanteeseen: Teatteri ei voi palkata eri kulttuuritaustaisia tekijöitä, koska ei ole tarinoita, joita he voisivat esittää. Toisaalta useasti kuultiin, että ohjelmistoon ei voida laittaa esityksiä, jotka olisivat moninaisia koska siihen ei ole tekijöitä. Asia sillä selvä.
Ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin hypätä vapaan kentän kelkkaan ja katsoa minne se vie. Ja matka oli kuin vuoristorata.
Perustimme European theatre collective -ryhmän vuonna 2007 ja aloimme tuottamaan esityksiä, joihin pääsi mukaan näyttelijöitä taustasta huolimatta. Välillä onnistuimme, välillä epäonnistuimme, mutta matka oli enemmän kuin arvokasta. Opimme paljon, mutta olimme myös useasti uupuneita ja valmiina antamaan periksi. Kuitenkin aina on tapahtunut jotain erityistä, joka antoi uutta voimaa, kuten Finnphonia Emigrantica -esitys vuonna 2014, Globe Art Pointin perustaminen vuonna 2016 tai toiminta-avustuksen piiriin pääseminen European theatre collectiven kanssa 2017.
Perustin READ-lukudraamafestivaalin vuonna 2014 foorumiksi, jossa näyttelijät ja ohjaajat voivat kokoontua uusien näytelmien äärellä. Teatteri on tarina, ja jos haluamme moninaista näyttämöä, niin tarvitaan myös tarinoita, joiden kertojina voi olla muitakin kuin valtaväestön edustajia. Kahdeksan vuoden aikana READissa oli mukana lähes sata näyttelijää ja uusia näytelmiä luettiin Iranista Amerikkaan ja Meksikosta Romaniaan…
Kun katson 16:sta vuoden jälkeen tätä matkaa, mietin miksi teatteri ei voi olla samalla tavalla inklusiivinen kuin tanssi tai sirkus. Toki teatteri nojaa kieleen ja kieli on identiteettikysymys, eli teatteri on poliittinen. Mutta silti, sen ei pitäisi pois sulkea ihmisiä tai hahmoja näyttämöltä. Kaikilla pitäisi olla paikka näyttämöllä.
Mutta todellisuus on eri kuin Shakespearen maailma, jossa koko maailma on näyttämö… Silti tämä kysymys on mietittänyt minua pitkään.
Siksi lähdin tekemään Näkymätön Suomi -trilogiaa, joka sai alkunsa, kun luin arvostelun maan ykköslehdestä Mika Ripatin Vakavuusongelma-näytelmästä tehdystä esityksestä. Näytelmä käsittelee rakennustyömaailmaa, ja yllätykseni oli iso, kun kävi ilmi että esityksessä ei näkynyt edes yhtä ulkomaalaisen näköistä tekijää. Puhutaan työympäristöstä, jossa melkein puolet työntekijöistä ovat ulkomaalaistaustaisia, ja silti näyttämöllä nähdään vain suomalaisen henkilön tarina.
Tuntui väärältä, että tällaisisessakin esityksessä keskitytään vain oman navan tuijotteluun. Mietin, miksi kävi näin? En osaa sanoa. Se oli kirjailijan valinta ja kunnioitan sitä, mutta samalla minulle tuli kova tarve kertoa ne tarinat noista raksamiehistä, joita Helsingin kaupunginteatteri ei jaksanut kertoa. Näin syntyi Rakentajat-esitys, ja kun pallo on alkanut vyöryä, siihen tarttuivat myös kuskien ja siivoojien tarinat, joista syntyi myöhemmin esityksiä.
Tässä jälkimmäisessä esityksessä, jossa kerrottiin tarinoita henkilöistä, jotka ovat töissä siivousalalla, lavalla oli seitsemän eri kulttuuritaustoista olevaa esiintyjää. Esityspaikaksi olimme valinneet Aleksanterin teatterin, koska tuntui tärkeältä laittaa esitys historialliseen kohteeseen. Paikka itse on mennyt monen identiteettisiivouksen läpi.
Oli tärkeää, että tarina kerrotaan teatterilavalla ja eikä jossain kellarissa. Esiintyjien paikka oli näyttämöllä kulttuuritaustasta riipumatta, ja sitä ei kukaan tullut kyseenalaistamaan. Pattitilanne näytti olevan ohi hetkeksi. Esiintyjät olivat lavalla esittämässä hahmoja ja sitä tultiin katsomaan, vielä pandemian aikana. Kun katse käännettiin lavalta katsomoon yllätys oli vielä isompi.
Katsomo oli hyvin kansainvälinen, hyvin moninainen ja monikielinen. Opetus oli, että tarvitaan moninaisempia tarinoita jotta voisimme saada moninaisempia esiintyjiä lavalle. Kun onnistumme siinä, onnistumme myös saamaan katsomot moninaisemmaksi.
Oikea kysymys on sittenkin enemmänkin ”kenen paikka on katsomossa?”, ei ehkä että "kenen paikka on näyttämöllä?". Miten voidaan luoda sellaista turvallista ympäristöä teattereissa, että 8 % väestöstä uskaltaisi tulla katsomaan esityksiä, tietäisi että esitys on myös heille tarkoitettu, näkisi että eri taustaisia hahmoja nähdään ihmisenä eikä eksoottisena massana. Ollaanko siihen valmiina?
Lapsuudessani minusta ei olisi pitänyt tulla taiteilijaa. Mutta näin lopussa kävi — ja se tapahtui siksi, että minun pienessä vuoristokaupungissani perustettiin kaupunginteatteri melkein heti sen jälkeen, kun kommunismi romahti ja tilalle tuli uusien mahdollisuuksien kapitalismi.
Yksi näistä mahdollisuuksista oli se, että kotikaupungissa päätettiin perustaa unkarinkielinen kaupunginteatteri ja pitkään aikaan toimineelle harrastajateatterille myönnettiin rahoitusta ja tilaa tulla ammattiteatteriksi.
Miettikää! Yhtäkkiä keskellä 90-luvun alun hulluutta oli jotain vielä villimpää, coolimpaa ja hullumpaa kuin todellisuus, ja se oli meidän oman kaupunkimme oma teatteri.
Kävimme 12–13 -vuotiaina katsomaan Samuel Beckettistä tehtyä teatteri-installaatioita ja Punahilkasta tehtyä komediaa aikuisille. Meno oli sen verran lujaa, että ystäväporukan kanssa päätimme perustaa oman teatteriryhmän ja tehdä esityksiä. Yhtäkkiä kaaoksessa oli joku järjestys, mahdoton oli mahdollista, vaikka ympärillä yhteiskunta oli hajoamassa.
Se muutos, joka mahdollisti harrastajateatterin tulla ammattiteatteriksi muutti myös meidän elämämme. Pihapiirissä, johon kuului parhaillaan 30–40 samanikäistä lasta alkoi kuulua puheita muustakin kuin futiksesta tai viinasta. Olimme hyvin vakuuttuneita siitä, että meistä voisi tulla taiteilijoita jonain päivänä.
Ja meistä tulikin. Pienestä teatteriryhmästä kasvoi iso mahdollistaja: Ryhmästä pääsi teatterikouluun ja valmistui vuosien varrella noin parikymmentä näyttelijää!
Jotta suomalaista näyttämöä voitaisiin tehdä kulttuurisesti moninaisemmaksi tarvitaan muutosta. Romaniassa tarvittiin vallankumous, että muutos tapahtui. En usko että muutos vaatii aina vallankumousta tai väkivaltaa. Se voi tapahtua dialogin kautta sekä jakamalla toiminta-alustoja.
Esimerkkinä toimii hyvin berliiniläisen Gorki-teatteri. Berliiinin pormestari nimitti Shermin Langhoffin teatterinjohtajaksi, ja Shermin toi mukanaan hänen Post migrant -teatterikonseptinsa. Näyttämö moninaistui salamannopeasti: Ensembleen otettiin eritaustaisia taiteilijoita, ja mikä tärkeämpää, eri taustaisilta dramaturgeilta tilattiin tekstejä, joissa tutkitaan kulttuurista moninaisuutta. Gorki-teatteri nousi nopeasti teatterimaailman keskipisteeksi ja sen esityksiä palkitaan vuodesta toiseen. Muutos voi olla näin pieni ja silti niin vallankumouksellinen.
Gorkin innostumana lähdimme miettimään yhdessä Davide Giovanzanan kanssa, että olisi enemmän kuin tarpeellista saada Helsinkiin näyttämö, joka olisi omistettu kulttuuriselle moninaisuudelle. Näin syntyi New Theatre Helsinki, jota toteuttavat Suomessa pitkään asuneet ja työskennelleet, ulkomaalaistaustaiset teatteriammattilaiset. Hanke tähtää suomalaisen esittävän taiteen ja erityisesti teatterialan muuttamiseen monimuotoisemmaksi ja yhdenvertaiset mahdollisuudet takaavaksi niin tekijöille kuin yleisöillekin. Sen tarkoitus on tuoda esiin ehdotuksia uusista rakenteista, teatterin tekemisen muodoista sekä luoda alalle uutta yhteistoimintaa ja synergiaa. New Theatre Helsinki on järjestänyt kaksi pop up -tapahtumaa, ja seuraavaksi vuorossa on helmi-maaliskuussa 2023 Svenska teaternissa järjestettävä festivaali.
Yhdenvertaisuudesta esittävän taiteen alalla on tehty paljon raportteja viime vuosina. Kaikki raportit puhuvat syrjinnästä, inkluusion puutteesta, uusien vähemmistöjen pois jättämisestä kulttuurielämästä. Asiasta puhutaan ja kirjoitetaan, mutta käytännössä tehdään liian vähän.
Puheiden ja raporttien aika on minun mielestäni ohi. Nyt on tekojen aika.
Esimerkiksi Taide, kulttuuri ja moninainen Suomi -raportti antaa selkeät suunnat, mitä voisi tehdä kulttuurisen moninaisuuden edistämiseksi. On aika ottaa opiksi raporttien johtopäätökset ja aloittaa muutoksen tekeminen. Yhteiskunta on muuttunut ja muuttuu nopeasti, taidelaitoksien pitää olla valmiina vastamaan näihin muutoksiin.
New Theatre Helsinki on yksi mahdollinen käytännöllinen ulostulo vastaamaan näihin muutoksiin, mutta yksi lintu ei tuo kevättä. Jos teatteri on yhteiskunnan peili, niin jokaisen teatterin pitäisi katsoa peiliin ja miettiä minkälaista kuvaa teatteri antaa tänään tästä yhteiskunnasta.
P.S. Oli ilo lukea Mika Ripatin uudesta näytelmästä, Mikko Räsäsen tulevaisuus, joka sai vähän aika sitten ensi-iltansa ja joka käsittelee vielä kerran rakennustyömaata. Mukaan on mahtunut muitakin kuin suomalaisia ja bonuksena lavalla nähdään myös ei-suomalaistaustaista näyttelijää.
Luettavaa:
Näyttelijäliiton selvitys: Alalla rasismia ja syrjintää
Avaus: Ulkomaalaissyntyisten taide- ja kulttuurialan ammattilaisten asema Suomessa
Opetus- ja kulttuuriministeriön Taide, kulttuuri ja moninainen Suomi-raportti
An Inclusive Cultural Sector in the Nordics
Critical friends recommendations