Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.

Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.

Evästeasetuksesi on tallennettu.

Pukkarikaverit

Turkulaiset konkarinäyttelijät kertovat, millaista oli jakaa työ, pukuhuone ja elämä 80-luvulta lähtien rakkaiden kollegoiden kanssa.

Teksti: Jenni Kitti

Eräänä maaliskuisena perjantaina kutsuin kahville kolme näyttelijätärtä. He ovat sekä entisiä kollegoitani Turun Kaupunginteatterista että arvostamiani taiteilijoita ja ystäviä. Vuonna 1985 kukin heistä aloitti vakituisen kiinnityksen Turun kaupunginteatterissa työskennellen siellä eläköitymiseensä asti. Halusin jutella heidän kanssaan siitä, minkälaista on ollut olla naisnäyttelijä laitosteatterissa -70-luvulta 2020-luvulle, miten tämä ala on aikojen saatossa muuttunut ja mitkä asiat ovat kannatelleet heitä läpi vaikeidenkin vuosien.

Marja Pesonen, Riitta Selin ja Eila "Eetla" Halonen. Kuva: Jenni Kitti

Jenni Kitti:

Te tulitte siis kaikki Turkuun samana vuonna, kierrettyänne kukin moniakin teattereita ympäri Suomen sitä ennen. Mikä sai teidät jäämään just Turkuun?

Eila “Eetla” Halonen:

Mun lapset oli syntyneet just ennen Turkuun tuloa Lappeenrannassa, piti saada päiväkodit ja koulut niille. Ihan siis tämä perusarki, ei ollu yhtäkkiä helppo lähteä enää.

Ja sitten se alku Majanlahden aikana oli luovaa ja hyvää aikaa, koska oli hyviä ohjaajia. Siihen aikaan mua eniten kiinnosti teatterissa se, että siellä oli hyviä ohjaajia. Teatterinjohtaja Mikko Majanlahti kiinnitti hyviä ohjaajia, Juha Malmivaara, Laura Jäntti KOM-teatterista ja Erik Söderblom. Siellä oli samaan aikaan kolme kiinnitettyä ohjaajaa.

Jenni:

Sellasta ei nykyään enää ole missään talossa, kolme kiinnitettyä ohjaajaa!

Eetla:

Sillon Turussa oli sellanen kokeilu myös, että meidät näyttelijät jaettiin kolmeen porukkaan ja kaikilla ohjaajilla oli omat näyttelijät.

Jenni:

Eli oli niinku pienet ensemblet teatterin sisällä?

Eetla:

Se alku oli kamalan innostavaa vaikkakin työntäyteistä, elinhän mä silloin niitä niin sanottuja ruuhkavuosia. Tässä kohtaa muistan kuitenkin niitä aikoja tosi hyvällä fiiliksellä.

Jenni:

Entä Marja, miksi Turku?

Marja Pesonen:

Mä halusin päästä jollain tavalla uralla eteenpäin ja mietin että mihin mä oikein haluaisin. Ajattelin että en mä Helsinkiin voi mennä, kun mulla ei ole sellasia kyynärpäitä, että mä pystyisin siellä olemaan.

Sitten mä mietin, että Turku on sellanen paikka, että siellä on hyviä näyttelijöitä. Ja varsinkin, kun sitten kuulin keitä sinne on tulossa ohjaajiksi.

Mutta se syy miksi sinne jäin niin mun vanhemmat asui siellä ja ajattelin, että voin sitten myöhemmin vähän kattoo niitten perään. Mun isä Esko Pesonen oli silloin myös talossa näyttelijänä ja mun ensimmäinen roolihan oli että esitin hänen rakastajatartaan…

Jenni:

Voi kauhee!

Marja:

Mutta sittemmin, kun johtajat vaihtu ja oli monenlaisia aikoja niin meillä oli se yhteisö, nimenomaan se naisyhteisö joka kannatteli, enkä tarkota pelkästään pukuhuoneen naisia, vaikka ne nyt oli tärkeimmät.

Meidän pukkarin naiset, jotka tultiin samaan aikaan Turkuun ja lisäksi Järvisen Jaana joka kyllä oli meitä nuorempi. Hän kyllä sitten valitettavasti kuoli, kesken kaiken…

Jenni:

Jos mietitte teatterialaa siihen aikaan, kun te olitte juuri valmistuneet. Miltä se silloin näytti nuoren naisnäyttelijän silmin?

Marja:

Kyllä se oli sitä, että oli niitä guru-ohjaajia, Jouko Turkka, Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka.

Riitta Selin:

Ylipäänsä oli näyttelijänä ehkä vähän vaikeempaa se alku, jos oli Nätyltä valmistunu. Teakissa opiskeli kuitenkin myös ohjaajia, niin ne tunsi toisensa valmistuessaan, näyttelijät ja ohjaajat. Ei ollu semmosta taustaporukkaa. Oli omassa varassa aika paljon.

Mullehan kävi alkuun niin, että mut kiinnitettiin ensin Tampereen Teatteriin. Sitten yhtäkkiä Cabaret’n väliajalla mulle ja kahdelle muulle näyttelijälle tultiin sanomaan, että te saatte potkut. Meitä syytettiin poliittisuudesta, oltiin kuulemma kommunisteja, vaikka totuus oli se, että yks meistä oli ehkä joskus käyny jossain yhdessä kokouksessa.

Se oli kyllä todella rankka paikka heti siihen uran alkuun. Ja siitä se kiertäminen sitten lähti. Kauheeta palapeliahan se aina oli, kun piti aina hankkia asunto uudelta paikkakunnalta ja lapsenhoitajat myöhemmin sitten kun ensimmäinen lapsi synty. Joissain paikoissa oltiin kiertueilla, jolloin oltiin pitkiä aikoja pois kotoa. Esimerkiks Rovaniemellä oltiin aina 10 viikkoa kiertueella sekä syksyllä että keväällä. Yritettiin pyytää hallintojohtajalta jotakin pientä lisäkorvausta siitä kiertämisestä, kun just niihin lastenhoitajiinkin meni niin mahottomasti rahaa. Hallintojohtaja vaan sano, että mitäs sitte tulitte tänne.

Semmonenkin tilanne kerran oli, että kun senhetkisessä paikassa oli kiinnitys loppunu niin asunnon vuokrasopimus loppukin heti toukokuussa. Sitten ei seuraavassa kaupungissa järjestynykkään uutta vuokra-asuntoa kuin vasta elokuusta, ni me jouduttiin sitten se kesä yöpymään osin mun miehen vanhassa Ladassa ja kavereitten nurkissa! Nyt tuntuu ihan hurjalta kaikki ne tilanteet mitä se kaupunkien vaihtaminen on aina aiheuttanu.

Eetla:

Ohjaajat ja johtajat oli melkein kaikki miehiä niin olihan se tosi mieskeskeistä.

Sai näennäisesti sanoa, että mitä juttuja ehkä haluais tehdä, mutta lopulta päätökset teki nää miesohjaajat ja -johtajat, että mitä näytelmiä tehtiin ja ketkä niissä näytteli. Me oltiin työvoimaa, joskus oli hyviä rooleja joskus ei niin hyviä rooleja.

Jenni:

Hyväksyikö sen tilanteen sitten niin, että tämmönen tää ala nyt on ja näillä säännöillä mennään?

Kaikki:

Eiiii…

Eetla:

Kyllähän sitä napinaa aina oli ja yritti asioihin vaikuttaa.

Marja:

Turku oli alkuun täyskunnallinen teatteri ni siellä oli teatterilautakunta, jossa olin näyttelijöiden edustajana. Meidän tuleva teatterinjohtaja oli kirjottanu näytelmän, jonka tuotiin sinne hyväksytettäväksi. Osa näyttelijöistä vastusti, että tämä näytelmä valitaan. Minä en tieten tahtoen lukenu sitä näytelmää, vaan kerroin vaan näyttelijöiden kannan puolueettomasti.

No sehän johti siihen, että sitten kun tämä tyyppi tuli johtoon, niin sain nahoissani tuta sen, että olin siinä kohtaa kertonut näyttelijöiden eriävän mielipiteen. Olin pitkään myös näyttelijäyhdistyksen puheenjohtajana niin musta tuli siinä roolissa sitten hyvä maalitaulu, jos johtajaa ei miellyttäneet meidän kannat.

Riitta:

Ja teatterilautakunnan jäsenet ei kyllä meidän mielipiteitä ikinä kuunnelleet.

Eetla:

Kyllä siihen aikaan tuntu, että jos liikaa esitti omia mielipiteitä niin joutui ehkä jollain tavalla epäsuosioon ja sai kokea sen nahoissaan.

Turun kaupunginteatterin Punahilkka - kuvia rakkaudesta ja kuolemasta sai ensi-iltansa 29.1.1988. Märtä Tikkasen romaanin pohjalta tehdyn esityksen dramaturgiasta vastasivat Liisa Urpelainen ja Laura Jäntti, joka myös ohjasi esityksen. Vasemmalla Marja Pesonen ja oikealla Eila Halonen. Kuva: Matti Kivekäs

Roolit

Jenni:

Jos mietitte uranne alkuaikoja tuleeko mieleen sellasia rooleja tai esityksiä joissa erityisesti tunsi olleensa parhaimmillaan?

Eetla:

Eija-Elina Bergholmin Uninäytelmässä oli hyvä ja kunnianhimoinen fiilis, näyttelin Indran tyttären. Ja sitten Laura Jäntti teki Kevään heräämisen, missä me Riitan kanssa oltiin.

Sitten yks tosi merkittävä itselle oli myös Lauran ohjaama Punahilkka, se tehtiin teatterin ulkopuolella, Brinkkalan taloon. Se oli taiteellisesti tosi onnistunut.

Marja:

Joo mehän ensin raivattiin se tila, siivottiin kaikki rakennusjätteet ja muut pois.

Eetla:

Sitten se Kohtauksia viimeisestä telotuksesta, tehtiin sinne köysitehtaaseen ennen kun siitä sitten kunnostettiin tilat Taideakatemialle. Riitta näyttelit siinä pääroolin. Oli hirveen kylmä, mutta oli ihan oma tunnelmansa. Makkosen Tiinan helvetin hienot lavasteet.

Riitta:

Kyllä se oli varsinaista, kun oli jo pakkasta, se kylmyys siellä…huh huh.

Mutta Sadan vuoden yksinäisyys oli mulle tärkeä. Ja Hennalan Torvisoittokunta! Ja sitte Rentun Ruusussa näyttelin sitä äitiä. Mä löysin sen “hahmon” sieltä ympyräbaarista, muistatteko sen paikan?

Jenni:

Siis tarkotatko sitä siinä kulmassa, sitä baaria mikä oli vähän vaarallisen paikan maineessa?

Riitta:

Just se! Mä kyselin näiltä naisilta, että eikö nyt lähetä kattomaan sinne, ettimään vähän materiaalia. No kukaan ei suostunu lähtemään mun kanssa ni oli pakko mennä yksin.

Mutta sieltä mä löysin tän tyypin, me oltiin hänen kanssaan ainoot naiset siellä baarissa, Se oli kauheessa kekkulissa... Hän tuli mun viereen istumaan ja sitten juteltiin ja siitä mä sain sen idean miten se rooli tehdään.

Ja se sisääntulo on mulle jääny jotenkin mieleen. Mulla oli semmonen tekotakapuoli ja mieletön tukka. Siinä oli jotenki semmonen clue, hirveen hauskaa! Jotenkin se nainen herätti mussa sen roolityön!

Jenni:

Musta on ihanaa, että sanot noin, kun yleensä kun kysytään merkittävistä rooleista niin ennakko-oletuksena on että se on jotakin maailmankirjallisuuden klassikoita. Yhtä hyvin se voi olla jonkun Rentun Ruusun pubiruusu, jos siinä on vaan ne palikat osunu kohdalle.

Marja:

Mulle semmonen missä mä mielestäni jollain tavalla onnistuin oli Tohvelisankarin rouvassa se Karoliinan rooli. Ja sitte siinä Punahilkassa se äidin rooli. Siinä mä kaikista eniten toteutin sitä minkä mä teatterikoulussa oivalsin, että tärkeintä näyttelemisessä on keskittyminen. Punahilkassa yleisö oli siinä puolen metrin päässä ja siinä ei saanu yhtään se keskittyminen herpaantua.

Eetla:

Semmonen tapaus oli kerran, kun me näyteltiin sitä Kristiina H. 44, elämäsi on unta -näytelmää. Oltiin Riitan kanssa menossa myymään kirpparille yhtenä sunnuntaina-aamuna hirveen aikasin. Sä lähit siitä jonnekin ja siinä meidän myyntipöydän edessä rupes kävelemään edes takas semmonen nainen.

Sitten se lopulta tuli kysymään, että “näyttelitkö sä siinä Kristiina H:ssa?”. Vastasin, että joo. Sitten se sano, että kun hän kävi kattomassa sen näytelmän ni hän ei ollu moneen kymmeneen vuoteen tuntenu mitään, hän ei ollu itkeny eikä nauranu. Mutta sitten kun hän näki sen näytelmän ni hän ensimmäistä kertaa itki.

Sen jälkeen hän oli käyny kattomassa sen näytelmän monta kertaa ja siinä kirpparipöydän edessä hän kiitti, että oli saanu sielunsa ja ihmisyytensä takasin.

Sillon mä aattelin, että taiteella on hirvittävän iso merkitys. Vieläkin nousee karvat pystyyn kun mietin sitä.

Riitta:

Kyllä ohjaajan ja näyttelijän suhteessa täytyy olla luottamus. Näyttelijällä pitää olla tieto siitä, että kyllä toi ohjaaja muhun luottaa.

Marja:

Jos on se keskinäinen luottamus, niin ei tunnu pahalta, vaikka ohjaaja huutais “vittu älä, et sä noin voi tehä!“. Se on niinku kaverin kanssa sanailisi.

Eetla:

Kyllä se keskeinen on se työskentelyilmapiiri. Että jos siinä kokee eriarvoisuutta, että ohjaaja suhtautuu eri arvosesti eri näyttelijöihin. Ni sillon on tehnyt kyllä mieli lähteä.

Esimerkiks tää suuri eurooppalainen ohjaajaguru, olin siinä sen tokassa. Eihän se edes opetellu meidän näyttelijöiden nimiä, paitsi pääosien... Kepillä osotti että “tuo, tuo, et sinä”.

Tiesi koko ajan että on ihan Ö-luokkaa. Aina kun meni harjotuksiin, ni joka kerta muisti sen. Sillä oli palautteessakin istumajärjestys näyttelijöillä. Ketkä oli siinä lähellä ja ketkä takarivissä.

Pelon ilmapiirillä ei saa mitään hyvää aikaan, eikä se hieno lopputulos pyhitä niitä keinoja millä siihen lopputulokseen on päästy.

Riitta:

Meidän opettaja Nätyssä oli Eino Salmelainen. Sehän oli helvetin hyvä, vaikka oli tosi tiukka.

Salmelainen oli hyvin samanlainen ku tämä eurooppalainen ohjaajanero. Kovilla oltiin kaikki, mutta mulle se maailma tuntu tutulta. Että se koulutuskin siinä vaikuttaa.

Riitta Selin Rovaniemen kaupunginteatterin Lappia-talon edessä. Kuva kotialbumista.

Eetla:

Hei se pitää vielä mainita mikä oli tärkee juttu myöhemmin se Roihan Mikon ohjaama Orvokki Aution Pesärikko! Se mikä tehtiin usean teatterin yhteistyönä ja harjoteltiin valmiiksi Berliinissä ja tultiin sitten esittämään niihin yhteistyöteattereihin.

“Hyvät jätkät”

Jenni:

Mites sitten nämä Me Too -asiat, ei olleet ehkä ihan tapetilla vielä 30 vuotta sitten.

Marja:

Semmosen muistan, kun mun piti mennä semmoselle kapealle penkille istumaan miespuoleisen kollegan viereen. Ni hän sitten piti kättä juurikin siinä paikassa mihin mun piti takapuoleni pistää. Kyllä mä sen käden siitä heitin ja sanoin sen jälkeen sille.

Riitta:

Don Juanissa meillä oli semmonen, että kuljettiin sen Don Juanin kyljissä Jaanan kanssa. Meillä oli sellaset pitkät kaavut eikä rintaliivejä siellä alla. Ni yhtäkkiä sieltä leveen hihan kautta se sen käsi sujahti tissille. Ei me siitä päästy mihinkään. Se oli tää sama mies. Sillä oli semmonen taipumus tosiaan…

Jenni:

Sanoitko sä tästä sitte jälkikäteen sille?

Riitta:

Kyllä mä sanoin, että on se nyt jumalauta. Kyllä tälle pysty sanomaan. Mutta sille sallittiin kaikkea kun se on niin “hyvä jätkä”.

Eetla:

Kyllähän se oli sillon lämpiössä semmosta puolihärskiä ja rivoa puhetta mitä jätkät ja tekniikan jätkät koko ajan heitti. Ja se yks verhooja, muistatteko, kun se aina huuteli ohikulkeville naisnäyttelijöille että: “Hei, ootsä raskaana? Miks sun maha pullottaa?”. Semmosta asiatonta mimmien ulkonäön kommentointia.

Riitta:

Niin onko siinä sit ollu sellasta, että nimenomaan naisnäyttelijöitä on haluttu tolla huutelulla pudottaa alaspäin. Että mikä toikin luulee olevansa.

Eetla:

Semmonen oli kyllä tavallista, että kun oli pikavaihtoja ja joutu nopeesti puolialastomana vaihtamaan ni aina siellä oli jotakin miespuolisia tyyppejä mukamas vahingossa paikalla.

Ja pienellä puolella piti suunnilleen lämpiössä vaihtaa, kun ei ollu mitään tiloja ja yksityisyyttä.

Eetla:

Ja sanohan tää yks nimeltämainitsematon miesohjaaja ihan lehdistötilaisuudessa, että hänellä on joka jutussa nuori naisnäyttelijä, joka “seisottaa”, eli jokainen mieskatsoja voi ajatella että tota voisin panna.

Marja:

Niin tän samaisen ohjaajan näytelmässä oli kuninkaan tanssiaiset ja mä menin siihen eturiviin istumaan kuninkaan viereen, kun aattelin että siinä vois olla joku näyttelijä. Muutaman kerran kun oli harjoteltu, niin siinä paikalla olikin yhtäkkiä yks nuori avustajatyttö, ja hän sano että “ohjaaja sano, että mä tuun tähän eturiviin, ettei yleisö luule että kaikki on noin vanhoja ku sä.”. Olin just 50 täyttäny.

Pidin sitte siellä takarivissä viuhkaa naamani edessä, ettei yleisö vaan pelästy kun on niin vanhoja ihmisiä lavalla…

Pukuhuone-elämää

Jenni:

Sillon kun tulin Turkuun ni parasta siellä oli ehdottomasti teidän pukkarin bileet. Ne oli aivan legendaarisia!

Marja:

Niin! Aluksi oli teatterilla vaan yks sauna ni me aina varattiin tietyn lauantaiesityksen jälkeen naisten sauna. Sitten me lahjottiin vahtimestari viskipullolla, että me saatiin olla pitempään. Mä yleensä leivoin aina jotain.

Jenni:

Me kaikki näyttelijät ja tanssijat, varsinkin vasta taloon tulleet, oltiin niin fiiliksissä, kun tiedettiin, että oli teidän bileet tulossa. Lauantaisin oli aina tupla-musikaali ni olin niin otettu, että sinä Marja olit heränny joskus kuudelta leipomaan ihan vaan niitä bileitä varten!

Eetla:

Ja juomina oli niitä juomia mitä oltiin ensi-iltalahjaksi saatu. Niitä piti välillä tuhota!

Marja:

Ja kyllä sinne otettiin miehetkin myöhemmin mukaan.

Eetla:

Niin kun ne rupes raapimaan ovenpieltä!

Jenni:

Ja oottehan te siinä pukuhuoneessa eläneet pitkästi muutakin elämää yhdessä, ei ole ollenkaan pelkkää juhlaa ollu. Lapsien syntymiä ja syntymättömyyksiä, avioeroja ja vielä yhden teistä poismeno. Miten tämä yhteisö, pukuhuonekööri on niissä tilanteissa kannatellut?

Marja:

Turussa oli semmonen tapa, että kun siellä oli kahden ja neljän hengen pukkareita niin sitten kun joku jäi eläkkeelle niin seuraavia siirrettiin sitten sinne “arvokkaampaan” kahden hengen pukkariin. Sitten kun meidän vuoro tuli niin me nostettiin hirveä huuto että “jumankauta meitä ette toisistamme erota!”

Eetla:

Niin Jaanan kuoleman jälkeenhän me sitten yhdessä tyhjennettiin se Jaanan pukkaripaikka. Se oli kyllä rankka paikka.

Kynttilä me aina laitettiin siihen pöydälle myöhemmin.

Jenni:

Miten te selvisitte siitä, kun yks teistä revittiin siitä sitten pois? Kun Jaana sairastui ja lopulta kuoli.

Marja:

Ei sitä voinu uskoa.

Riitta:

Jaana teki ihan loppuun asti töitä, kyllä se oli hänellekin kutsumusammatti. Muistan sen viimesen näytöksen, kun Jaana pyys, että voitko sä sanoa hänen pari repliikkiään, kun hän ei pysty. Hän oli jo tosi huonossa kunnossa sillon.

Eetla:

Mehän oltiin Riitan kanssa paikalla, kun Jaana kuoli. Mä pidin Jaanaa kädestä kiinni ja hän veti viimesen henkäyksen.

Riitta:

Se oli jotenkin ihana, kun siinä hetki aiemmin vielä me jotain hiljaa sun kanssa puhuttiin, sillai, että Jaana ei saanu selvää kun hiljaa jotain kuiskittiin. Ni sitten hän vielä hyvin "jaanamaiseen" tapaan sano topakasti “Minä kuulen ihan kaikki mitä te puhutte!”.

Eetla:

Se oli kyllä autio hetki sen jälkeen, kun sieltä sitten lähdettiin.

Jenni:

Mieletön matka, minkä kuljitte. Ihan loppuun asti saatoitte.

Eetla:

Kyllä se elämä siinä teatterissa kietoutuu yhteen. Riittahan on mun pojan kummi ja minä oon Jaanan toisen pojan kummi. Että onhan se niin intensiivistä se pukkarielämä, kun ei oikein ees tunneta ketään “siviili-ihmisiä”.

Riitta:

Niin että nää on luottoihmisiä. Muistatko Eetla kun me keksittiin sun pojalle nimeä? Siellä Martinmäessä siellä nurmikolla. Vauvakin oli mukana!

Jenni:

Sä oot Marja puhunu sun lapsettomuuden aiheuttamasta traumasta avoimesti, niin onko se ollu vaikeaa elää sitä intensiivistä työtoveruutta siinä kun muut on saaneet lapsia, eläneet niitä ruuhkavuosia ja pikkulapsiaikaa ja sun kohdalla se oma haave siitä ei ole toteutunut?

Marja:

Ei mun ole ollut vaikeaa iloita toisten lapsista. Mutta ei ole ollut hankalaa näyttämöllä saada kyyneleitä, kun niitä on tarvittu. Siitä lapsettomuusasiasta en oo vieläkään päässy yli.

Kaipaus lavalle?

Jenni:

Mitä tunteita nyt herättää ajatus teatterista ja näyttelemisestä. Onko sinne lavalle ikävä?

Riitta:

Vaikka nyt on jo monta vuotta kun oon jääny eläkkeelle, mutta kyllä näyttämön kiehtovuus…kyllä siinä vieläkin jotain on.

Tavallaan kaipaan lavalle, mutta enemmän se nykyään menee sille puolelle, että haluaa nähdä juttuja. Kyllä mä mielellään jotain vielä näyttelisinkin, mutta se ei enää raasta mua pohjattomasti, ettei sinne lavalle pääse.

Marja:

Mä en kyllä kaipaa lavalle. Ne viimeset vuodet ennen eläkkeelle jäämistä ei ollu henkisesti helppoja.

Eetla:

No mähän olin KOKOteatterilla mukana viime syksynä siinä Kotiinpaluussa ja nyt on sovittu kahdeksan esitystä Kansiksen Omapohjaan syyskuulle. Tuntu kyllä tosi kivalta tehdä se, vaikken tuntenukkaan niitä työryhmän jäseniä etukäteen. Kyllä mä oikein odotan syksyä, että taas päästään tekemään.

Onhan se suurin osa mun elämästä ollu tätä näyttelemistä, sitähän mä oon tehny 19-vuotiaasta asti kun pääsin Teatterikouluun. Ihan älyttömän hienoo ja onnellista ja hohdokasta, mutta tottakai kepillä on kaks päätä. Mutta se on elämää!

Riitta:

Mä olin kai 5-vuotiaana sanonu äidilleni että “Taidan ryhtyä näyttelijäksi!”. Ja niin mä ryhdyin. Enkä sitä kadu pätkääkään.

Mitä sanoisitte nuorelle itsellenne, juuri valmistuneelle naisnäyttelijälle?

Riitta:

Luulen, että siihen näyttelijyyteen ei oo oikotietä. Ikä ja kokemus…kutsumus oli ja mulla oli se jyvä, mutta mihin se on mut vieny..? Mä en osaa oikeestaan sanoa.

Marja:

Ehkä mun ois kannattanu jatkaa siellä valtsikassa. Tai kyllähän mä sieltä valmistuinkin, mutta sen jälkeen ois ehkä pitänyt pyrkiä lukemaan oikeustieteitä.

Mä kuvittelin, että voisin muuttaa maailmaa paremmaksi teatterin kautta. Ei se ehkä paremmaksi muuttunu kuitenkaan.

Jenni:

Mutta jos ajatellaan sitä yhtä palautetta, minkä Eetla sai siellä kirpputorilla, että joku oli saanu sielunsa takaisin teidän näytelmän avulla.

Marja:

Niin vaikkei maailmaa saanu parannettua, ni yhden ihmisen elämän.

Eetla:

Niin kyllä nimenomaan se Punahilkka oli semmonen, että se palaute mitä me siitä saatiin oli jotakin ihan mieletöntä. Että jollain tavalla monen katsojan sielu nitkahti johonki toiseen asentoon.

Marja:

Niin mehän puhuttiin, että otetaan se esitystallenne ja sitten vainhainkodissa katotaan sitä aina yhdessä!

Jenni:

No nythän te voisitte lämmittää sen esityksen!!!

Marja:

Ei herrajjumala!

Eetla:

Mä sanoisin sille 23-vuotiaalle Eetlalle, että ihanaan ammattiin oot valmistunu. Tää on yks hienoimmista ammateista, pidä pintas ja ole rohkea.

Avaa suus ja avaa se rohkeammin kuin mitä minä oon avannu sillon. Ja puutu jos näet jotakin epätasa-arvoa, oo solidaarinen ja hyvä työkaveri kaikille.

Oo kiinnostunu ammatillisesti ja poliittisesti ja yhteiskunnallisesti. Ja runoudesta ja musiikista.

Ja pidä hauskaa! Kaikkea sitä positiivista pitää vaalia, mitä tämä ammatti tuo tullessaan, kun eittämättä sitä kupruakin tulee. Mun mielestä näytteljiän ammatti on kuitenkin hienoin ammatti maailmassa. “Mennyttä ei surra saa, polta kynttilää, poista suru otsaltain, hellin suudelmin.” Se on repliikki Punahilkasta.

Jenni:

Tähän on hyvä päättää. Kiitos!

Haastateltavat

Eila ‘Eetla’ Halonen, Suomen Teatterikoulu 1970—1974, kiinnitykset Hämeenlinnan Kaupunginteatteri 1974—1975, Ahaa-teatteri 1975—1979, Lappeenrannan Kaupunginteatteri 1980—1985, Turun Kaupunginteatteri 1985—2019

Riitta Selin, Tampereen Yliopiston Näyttelijäntyönlaitos,1966—1969, kiinnitykset Tampereen Teatteri 1969—1971, Jyväskylän Kaupunginteatteri 1971—1977, Rovaniemen Teatteri 1977—1979, Kuopion Kaupunginteatteri 1979—1981, Vaasan Kaupunginteatteri 1981—1985, Turun Kaupunginteatteri 1985—2014

Marja Pesonen, Suomen Teatterikoulu 1969—1973, kiinnitykset Penniteatteri 1973—1980, Jyväskylän Kaupunginteatteri 1980—1985, Turun Kaupunginteatteri 1985—2014, Valtiotieteiden maisteri 1978 Helsingin Yliopisto

Haastattelija Jenni Kitti, Tampereen yliopiston Näyttelijäntyönlaitos 2000—2004, Seinäjoen Kaupunginteatteri 2005—2007, Turun Kaupunginteatteri 2007—2008, Rauman Teatteri 2011—2012, freelancer 2004—2005/2008—2011/2012 →

Lue koko Ämyri-Taltratten 2/2023!