Zombin itsetunnosta eli korona-ajan jälkeinen näyttelijä
Teksti: Elisa Salo
Olin nuori aikuinen, kun siskonlapseni katseli olkani ylitse televisiosta elokuvaa, jossa vilahteli jonkin sortin zombeja.
"Mitä noi on?", lapsi kysyi ääni väristen tuolin selkämykseen nojaillen.
"Älä pelkää, ne on vaan näyttelijöitä", sanoin.
Hetken päästä pieni ääni kuului takaani: "Ei kai niitä näyttelijöitä ole Suomessa?"
Joo, kyllä meitä on. Aika paljonkin, itse asiassa. Emmekä me kaikki ole koko ajan televisiossa. Meitä on kaikkialla muuallakin. Vilistävissä kuvissa puhelimen näytöllä. Eri palveluissa. Somessa. Sisällöissä. Kanavilla. Okei, myös kulttuuritaloissa ja teattereissa, radiossa ja animaatioissa. Kuulokkeissasi ennen nukahtamista. Meitä löytyy myös yllättävistä paikoista, päiväkodeista, palvelutaloista, oppilaitoksista, sairaaloista, yrityksistä. Oikeastaan voisimme olla kaikkialla, koska meistä on ihan hyötyä.
Me kuljemme rinnalla, niin juhlassa kuin arjessakin. Me vähän niin kuin kuulumme asiaan. Mutta me emme ole uhka. Me olemme mahdollisuus.
Lapseni aloitti pianotunnit kolmevuotiaana. Tuttu äiti leikkipuistossa komppasi, että soittaminen on hyvä harrastus, ja kyllä, se kehittää aivoja ja keskittymiskykyä. Nyökyttelin tarmokkaasti.
"On silti aivan liioiteltua aloittaa soittamista kovin varhain. Eihän me lapsista sentään ammattimuusikoita haluta", hän nauroi katsoen tenavaansa, joka kieri kurahousuissaan liukumäkeä alas. Hän puhui taiteilijuudesta kuin se olisi tarttuva tauti. Nyökyttelyni tyrehtyi.
Olin serkkuni kihlajaisissa. Hänen parisuhteensa oli varsin tuore, ja serkkuni ystävä kertoi pitämässään puheessa suhtautuneensa aluksi varauksella ystävänsä uuteen mieheen. Hän oli ensitöikseen kysynyt ystävältään: "ei kai se mies ole muusikko tai näyttelijä?" Kuultuaan kielteisen vastauksen ystävä kertoi huokaisseensa helpotuksesta ja sanoneensa: "Jes, no vihreätä valoa jäbälle vain!"
Mitähän niin pelottavaa ystävä olisi nähnyt näyttelijämiehessä? Liiallista narsismia? Ailahtelevaisuutta? Alkoholismia? Rahahuolia? Sähläämistä ihmissuhteissa? Oliko tutulla äidillä leikkipuistossa samanlaiset kauhuskenaariot lapsensa tulevaisuudesta? Emme kai me niin uhkaavia ole?
Varmasti monenlaisia löytyy, kuten kaikilta aloilta. Tunnen kuitenkin ennen kaikkea suuret määrät empaattisia, lämpimiä, vastuuntuntoisia, stabiileja, järkeviä näyttelijöitä. Ihania ihmisiä.
Onneksi emme ole tavallisesti ihan niin pelottavia kuin siskonlapseni näkemässä kökkökauhuelokuvassa. Varjoja zombimaisuudestamme oli toki nähtävillä muun muassa eräässä korona-ajan mielenosoituksessa. Yhteen suuntaan tuijottavina mustiin pukeutuneina maskipäinä säännönmukaisissa rivistöissä olimme omanlaisemme zombiarmeija, puhkiväsynyt ja mittansa täyttänyt, mutta kuitenkin taiteellisesti tinkimätön ryhmä ihmisiä, jotka olivat yksissä tuumin nousseet kammioistaan todistamaan olevansa elossa. Halukkaina tekemään elävää taidetta.
Living deads. Niitähän me tavallaan olemme. Herätämme henkiin kirjaimet, tekstit, ajatukset. Teemme käsikirjoituksen roolihahmotelmasta näkyvän ihmisen. Annamme kehomme tarinan käyttöön. Ilman meitä teos ei olisi elossa. Lopputulos on parhaimmillaan kaikkea muuta kuin kuollut.
Mistä näyttelijä kaivaa itsetuntonsa koronavuosien jäljiltä? Kyvyn olla muutakin kuin zombi, joka toljottaa vallan linnakkeeseen tiukasti ja tuppisuisena auringon häikäisystä hätkähtämättä?
Moni tuupertui. Moni uupui. Moni vaihtoi alaa, kerrotaan. Moni kuunteli liikaa ystävien ja leikkipuistoäitien juttuja.
Mutta moni jäi. Suurin osa! Onnittelut meille kaikille jälkeenjääneille jaxusta ja pitkästä sinnistä! Uudestisyntyneet zombit, hyvä me! Mitä me voisimmekaan tehdä kaikella tällä ammattitaidollamme?
Niin, millainen on korona-ajan jälkeinen näyttelijä? Uskaltaako hän pitää oikeuksistaan paremmin kiinni, neuvotella kohtuulliset sopimukset, jäädä kotiin kipeänä? Onko hän muuntautumiskykyinen ja monialainen, joustava ja joka paikkaan solahtava luovuuden asiantuntija, joka räätälöi sisältönsä tilaajan tarpeiden mukaan? Yksilöllisesti, rakkaudella. Työtunneista tinkimättä ja suolaisen laskun kera?
Entä mitä kävi niille, jotka katosivat rivistöstä?
Etenkin freelancereiden joukossa hävikkiä tuli huomattavasti. Paljon laadukasta porukkaa jäi alelaariin odottelemaan. Kuka huomaa kaivata kaveria kaiken kiireen ja tulosvastuun keskellä teatterien ja äänifirmojen väliä juostessaan, klaffinlyöntien väleissä?
Freelancerin työyhteisö on kiinteä ja saumaton yhden hengen tiimi, jonka pursi puksuttaa työn tyrskyissä uutterasti eteenpäin soolo-ohjauksella. Vaatii taitavaa ruorinkäyttöä, ettei alus uppoa vieden mukanaan kapteeniaan. Ottaa oman aikansa oikeuttaa olemassaolonsa täällä koronarajoitusten ja muun turbulenssin jälkeen, puksutti sitten kovaa tai ei ollenkaan.
Kuten kissankin pitää oma häntänsä nostaman, niin on myös näyttelijän itsetunnolleen tehtävä. Säläkalenteriarjenkin keskellä muistakaamme silti vilkaista toverinäyttelijää, kaltaista. Maski on jo höltynyt kasvoilta ja lentänyt tiehensä, ihminen sieltä paistaa läpi. Hymyillään, tsempataan.
Siskonlapseni, älä pelkää meitä näyttelijöitä. Samat sanat ystäville ja leikkipuiston äideille ja muille epäilijöille. Meidän kauttamme herää henkiin monta tärkeää tarinaa. Ja me nousimme haudoista, kaikesta huolimatta.