Kyklooppi – Anne Pajunen pohtii mikä meistä tekee niin yksisilmäisiä

Teksti ja kuvat: Anne Pajunen

Kun Odysseus saapuu matkallaan kyklooppi Polyfemoksen luo, rikkoo Polyfemos hänet vastaan ottaessaan pyhän vieraanvaraisuuden ja kestiystävyyden, Xenían, käytäntöä. Xenía oli antiikin kreikkalaisille tärkeä periaate, jonka mukaan oli epäkohteliasta kysyä vieraalta mitään ennen kuin tälle oli tarjottu ruokaa, juomaa ja peseytymismahdollisuus. Xenìan noudattamiseen sisältyi vastavuoroisuus, jakaminen ja tasa-arvo.

Polyfemos kysyy Odysseukselta mistä hän on kotoisin ja mikä hänen nimensä on ennen kuin toivottaa hänet tervetulleeksi. Tämän jälkeen kyklooppi kaiken kukkuraksi syö muutaman Odysseuksen miehistön jäsenistä ja estää muuta miehistöä lähtemästä.

Yksisilmäiset kykloopit kuvataan Homeroksen runoelmassa muutenkin barbaarisina. He esimerkiksi juovat ruokajuomaksi maitoa ja humaltuvat liikaa juomastaan viinistä.

Ennakkoluuloista ihmistä, joka katsoo asioita vain yhdestä näkökulmasta, kutsutaan myös yksisilmäiseksi. Meillä suomalaisilla on harmillisen paljon yksisilmäisen kykloopin piirteitä. Eikä valitettavasti ainoastaan, koska meille tunnetusti maistuu maito ruokajuomana tai koska emme edelleenkään osaa juoda viiniä, kuten sivistyneet ihmiset. Suomalaiset ovat ennakkoluuloista kansaa. Kyklooppeja.

Eriarvoisuuden ja tuomituksi tulemisen pelko on meissä syvällä. Suomessa ihmisen kuuluu sopeutua valtavirtaan ja pyrkiä olemaan muista erottumaton. Erilaisuutta ei katsota hyvällä ja itseasiassa täällä ei ole millään tavalla ok olla jotenkin toisenlainen tai omanlainen. Silloin on kummajainen, josta mietitään, että kukahan sekin luulee olevansa?

Suomen vierailuilla kreikkalaisen mieheni sormet syyhyävät availemaan puolituttujemme keittiöiden laatikoita. Hän hihittelee salamyhkäisen innostuksen vallassa kurkkiessaan laatikoihin ja löytäessään kerta toisensa jälkeen samat, tutut oranssit sakset. ”Fiskars!”, hän huudahtaa voitonriemuisasti kuin Bingolotossa. Suomalainen tuntee olonsa turvalliseksi, kun asiat löytyvät niille tarkoitetuista paikoista. Silloin, kun Iittaloiden tarrat ovat edelleen paikallaan ja salaattipöydästä löytyy Thousand Island -kastiketta. Kun muumilaaksoomme saapuu vierailija, se aiheuttaa ihmetystä. Kysytään Where are you from? tai Jees, but where are you from from?

Kreikan kielen sana Xenos on suomeksi ulkomaalainen, vieras tai vierasystävä, mikäli sillä viitataan ystävyyssuhteeseen, joka perustuu pyhän vieraanvaraisuuden, Xenían, periaatteeseen.

Minua on lapsesta asti kiehtonut asioiden ja tilanteiden tarkkaileminen ulkopuolelta. Valitsen usein tämän perspektiivin. Ehkä juuri siitä syystä, olen samaistunut toiseuden ja ulkopuolisuuden kokemuksiin. Kotimaassa tämä on aiheuttanut myös sisäistä ristiriitaa, sillä kuulun ulkoisesti valtavirtaan ja olen kaikella tavalla keskiverto ja tavis. Ehkä juuri tästä syystä koin teini-iästä asti palavaa intohimoa muuttaa ulkomaille, minne lopulta päädyinkin opiskelemaan. Minusta tuli maahanmuuttaja, xenos.

Selviytymisestä vieraalla maalla, monikielisyydestä ja kulttuurien yhteentörmäyksestä tuli osa jokapäiväistä elämääni. Näkökulmani avartui ja ulkopuolelta tarkkailevan identiteetti vahvistui. Etuoikeutettuna, valkoisena EU-kansalaisena maahanmuutto oli minulle kuitenkin turvallisempaa ja helpompaa kuin monelle muulle. Suomalaisena opiskelijana olin myös taloudellisesti etuoikeutettu, sillä opiskelin opintotuella ja opintolainalla.

Kasvoin Itä-Helsingissä 80-luvun lopulla ja 90-luvulla. Muistan metrolla matkustamisen tunteen, lama-ajan lyömien ihmisten lohduttomat kasvot. Kaikilla lama-ajan Itä-helsinkiläisillä lapsilla ei ollut mahdollisuutta harrastaa kuten minulla, eikä ole edelleenkään. Sosioekonominen eriarvoisuus on ongelma myös Suomessa. Harva alemman keskiluokan tai köyhän perheen lapsi esimerkiksi suuntaa taidealalle. Heillä ei yksinkertaisesti ole siihen taloudellisia mahdollisuuksia, tai taide ei tavoita heitä yhteiskunnassamme.

Luokkayhteiskunta on Suomessa tabu, ja tämä vaikeuttaa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Eriarvoisuutta, rasismia ja syrjintää tulisi aina tarkastella intersektionaalisesti. Intersektionaalisuus tarkoittaa, että yksilön asemaan vaikuttavat etnisen alkuperän lisäksi esimerkiksi yhteiskuntaluokka, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuneisuus ja ikä.

Englannissa, missä opiskelin näyttelijäksi, ovat luokkayhteiskunnan realiteetit osa jokapäiväistä elämää. Siellä onkin puhuttu jo jonkin aikaa siitä, kuinka ongelmallista on, että esimerkiksi näyttelijöiksi päätyy ainoastaan yläluokkaisesta tai varakkaasta taustasta tulevia opiskelijoita.

Myös Suomessa yläluokkaisesta ja varakkaasta perhetaustasta on huomattava etu näyttelijän ammatissa menestymiselle ja itsensä kannattelemiselle taloudellisesti aikoina, jolloin työtilaisuudet ovat vähissä.

Kuten myös hiljattain tehty yhdenvertaisuusselvitys osoittaa, Suomessa on valtava rasismiongelma. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus työn parissa kamppaillaan edelleen peruspilarien rakentamisen kanssa ja ehkä juuri tämän vuoksi sosioekonomisen näkökulman esiin ottaminen osaksi keskustelua ei usein tunnu olevan edes mahdollista.

Yhdenvertaisuuskyselyyn vastanneet vähemmistöjen edustajat kertoivat, että heille on näyttelijöinä tarjolla vähemmän rooleja ja ne ovat pienempiä. Tämä aiheuttaa muun eriarvoisuuden ohella myös sosioekonomista eriarvoisuutta.

Belgiassa on alalla käytössä niin kutsuttu Scan and Do -menetelmä. On todettu, että pelkkä ongelmien skannaaminen ja toteaminen ei riitä, on ryhdyttävä konkreettisiin toimiin asioiden muuttamiseksi. Ei riitä, että vain näytämme yhdenvertaisilta, meidän on todella muutettava rakenteita. Hyväksyttävä, että tämä voi olla vaikea ja kivulias prosessi. Matka, jonka aikana moni meistä joutuu tarkastelemaan omaa näkökulmaansa ja etuoikeuttaan ja myöntämään, että olemme osa ongelmaa ja sen kannattelemista.

Koen pakottavaa tarvetta osallistua tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöhön, koska epäoikeudenmukaisuus saa minut raivostumaan enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa. Mutta mitä jos näkökulmani onkin liian rajallinen niin kuin yksisilmäisellä kykloopilla?

Olen ulkosuomalainen, kansainvälisesti työskentelevä näyttelijä ja tanssitaiteilija. En ole akateemikko, enkä tutkija tai yhteiskuntatieteilijä. Olen valkoinen ja etuoikeutettu. Osallistun keskusteluun tästä näkökulmasta käsin. Toivon, että osallistumiseni työhön voi keventää taakkaa vähemmistöjen edustajilta, jotka toimivat jo aktiivisesti tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyön parissa ja joille työ on usein henkisesti huomattavasti kuormittavampaa, kuin valtaväestön edustajalle.

Millä tavalla suomalaisten yksisilmäisyys ilmenee?

Hesarissa (14.8.2022) kirjoitettiin hiljattain mielipideosastolla, että ulkomailla opiskelleiden on vaikeaa löytää Suomesta töitä. Nimimerkkinä oli ”Suomeen kelpaamaton osaaja”.

Kyklooppi Polyfemos ei päästänyt Odysseuksen miehistöä lähtemään luotaan. Ehkä lähteminen ei mahtunut yksisilmäisen kykloopin perspektiiviin. Kun näkökulma on liian rajallinen, on vaikeaa nähdä moninaisia mahdollisuuksia, hahmottaa muualla käymisen tai muualta tulemisen mukanaan tuomaa potentiaalia. Ymmärtää, että jossain muuallakin ehkä jostain jotain tiedetään. Koska ei tiedetä. Vain kyklooppien maassa tiedetään mistään mitään.

Moninaisten taustojen ja monikulttuurisuuden valtava voimavara, potentiaali ja rikkaus jää yksisilmäisen näkökentän ulkopuolelle. Ja ”Suomeen kelpaamattoman osaajan” on kerran lähdettyään turha palata enää takaisin kyklooppien maahan lesoilemaan.

Samaan aikaan kansainvälistymisen paine on valtava ja toiveet korkeat. Haetaan tunnustusta kansallisten rajojen ulkopuolella ja paketoidaan suomalaisuutta kansainvälisesti kiinnostavaan, kuusenkerkänkatkuiseen muottiin.

Eräs tuttavani sai 90-luvulla kuulla erään tunnetun teatterialan korkeakoulun pääsykokeissa, että heille ei ulkomailta kaivata yhtään mitään. Hän harkitsi paluumuuttoa Suomeen, mutta hakeutui sitten avarakatseisimpiin jatko-opintoihin muualle. Tästä on jo toki aikaa ja varmasti todella paljon on muuttunut. Siis ihan varmasti.

Onkohan se sitten niin, että näyttelijäntyötä ei yksinkertaisesti ymmärretä eikä teatteria osata tehdä yhtään missään muualla kuin Suomessa. Onko Suomi näyttelijätaiteen luvattu maa? Sanonta ”jo antiikin Kreikassa” pitäisikin mitä pikimmiten muuttaa muotoon ”jo antiikin Suomessa”.

Suomalaisista opinahjoista saadut kontaktit ja vetoapu työllistymiseen ovat korvaamattomat, mikäli haluaa rakentaa täällä uraa ja valitettavasti niiden hankkiminen ilman opintoja on kovin työlästä. Suomi on pieni maa ja työmahdollisuudet pyörivät pitkälti pienen piirin keskuudessa, joka on erittäin ulossulkeva. Ihmiset luottavat tuttuihin, koulutovereihinsa ja ystäviinsä. Se on eriarvoistavaa ja valitettavaa taiteen innovaation, moninaisuuden ja kansainvälisen vetovoiman kannalta.

Hiljattain eräs nuori ihminen kyseli minulta neuvoa ulkomaisiin kouluihin hakemisessa. Kysyin varovasti, onko hän ajatellut harkita suomalaisia tunnettuja teatterialan korkeakouluja. Kerroin itse toisinaan kokeneeni työllistymisen Suomessa haastavaksi ulkomailla opiskelemisen jälkeen.

Nuori ihminen vastasi minulle, ettei missään nimessä haluaisi harkita kotimaista opinahjoa syrjivien, rasististen ja epätasa-arvoisten rakenteiden vuoksi, jotka päivänselvästi ulottuvat myös työmarkkinoille. Ja tämän puolesta puhuu toden totta myös hiljattain julkaistu yhdenvertaisuusselvitys.

Ehkä meidän yksisilmäisten kyklooppien olisi syytä syvällisesti pohtia näkökulmamme rajallisuutta. Silloin, kun silmiä on vain yksi, vaatii perspektiivin laajentaminen inklusiivista yhteistyötä.

Ehkä jokainen taidealalla toimiva voisi myös näiden ulossulkevien käytäntöjen paljastumisen valossa pohtia, että miltä itseasiassa tuntuu tulla suljetuksi ulkopuolelle asiasta, jota palavasti rakastaa, sen vuoksi mitä olet?

Jotta voimme rakentaa yhteisöllistä, yhdenvertaista ja tasa-arvoista taiteen kenttää, tulee meidän turvata, että ihan jokaisella on samat mahdollisuudet ihonväristä, sukupuolesta, kulttuurisesta, kielellisestä, etnisestä, koulutuksellisesta, sosioekonomisesta tai ihan mistä tahansa muusta taustasta huolimatta.

Katse on valtaa, joten on syytä myös pohtia, kenen katseella tätä maailmaa katsomme ja kuvaamme? Keiden tarinoita kerrotaan, ketkä niitä tarinoita kertovat ja mikä on se katse, jolle täällä esiinnytään?

Anne Pajunen on Suomessa ja Belgiassa työskentelevä näyttelijä ja tanssitaiteilija. Hän on Näyttelijäliiton Yhdenvertaisuusryhmän jäsen.