Kun vähän on tarpeeksi - mitä ajatuksia elokuvakurssi toi laitosteatterinäyttelijälle?
Teksti: Katri-Maria Peltola
Kuvat: Katri-Maria Peltola ja Riikka Korhonen
Pari viimeistä poikkeusvuotta muuttuvine rajoituksineen pistivät pysähtymään ja miettimään omaa uraa. Tuli halu tutkia mitä kaikkea vielä pystyn tai voin oppia tekemään. Onko minulla vielä unelmia?
Kuin lahjana näihin pohdintoihin pääsin osallistumaan Ilmaisuverstaan järjestämälle, Pamela Tolan viisipäiväiselle kameranäyttelemisen kurssille.
Olen paiskinut töitä laitosteattereissa yli 30 vuotta, ja kameratyöskentelyä niihin vuosiin mahtuu vain vähän. Minua jännitti mennä kurssille ja samalla oli valtava into päästä kokemaan uutta.
Pamela ja assistenttina toiminut Eeva Muttonen saivat heti luotua luontevan rennon tunnelman ja jännitys ja vääränlainen itsensä tarkkailu katosivat.
Myös Suvirannan ihme tapahtui jälleen kerran; me 15 enemmän tai vähemmän toisillemme vierasta näyttelijää muodostuimme tiiviiksi ryhmäksi. Ryhmäksi, joka antaa tilaa kokeilla ja uskaltaa avata sisintään, kohdata pelkojaan, etsiä onnistumisen rajoja kannustaen ilman arvostelua.
Haastavaa ja samalla ihanaa oli se, miten kohtaustekstien kanssa leikittiin. Tekstit saatiin vain hetkeä aiemmin, eli niiden takia ei menettänyt yöuniaan, eikä niitä analysoida puhki itsekseen. Kuvaustilanteessa teksti eli ja kehittyi Pamelan syöttäessä uutta materiaalia kameran takaa. Itselleni paljastui nopeasti, miten paljon tukea haen tekstistä. Nyt kun se ei ollut kunnolla päässä eikä ajatus tekstin takana selvä, oli pelottavaa jäädä kellumaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle ikään kuin tyhjän päälle. Ja miten vapauttava tunne se oli, kun oppi huomaamaan, että sitä epävarmuutta ei tarvitse pelätä.
Toinen saamani oivallus liittyi rytmin ylläpitämiseen. Näyttämöllä minulla on vastuu siitä, että kohtaus etenee sovitulla tempolla ja energialla. Nyt, kameran edessä, minulla onkin lupa ottaa aikaa ja hakea oikea tunne tai reaktio, koska lopullisen rytmin tekee ohjaaja leikkaajan kanssa. Iso oivallus, joka kohdallani vaatii vielä harjoittelua. Pamelan sanat ”sano repla vasta kun olet valmis” tahtoi unohtua, kun kiivaassa dialogissa henki pukkasi päälle.
Kurssin pääkuvaajana toiminut Arsen Sarkisiants piti äärimmäisen kiinnostavan luennon siitä, millainen on hyvä näyttelijä kuvaajan näkökulmasta. Teatterinäyttelijänä oli helppo henkilökohtaisesti allekirjoittaa se, että suurin osa tekee kameran edessä liikaa.
Kun kuvittelin kohtausta tehdessäni olevani suhteellisen neutraali, mutta lopputulosta katsoessa yllättyin, miten monta ilmettä ehdin väläyttää yhden otoksen aikana. Tätä asiaa on mielenkiintoista tutkia ja harjoitella myös jatkossa. Ja miettiä myös sitä, että miten vähän on tarpeeksi teatterin lavalla.
Minut yllätti, miten syvä sukellus ja maadoitus itseen kurssi oli. Päivittäisiin rituaaleihin kuului itseä herättelevää liikuntaa, äänimaljaharjoituksia ja paljon tajunnanvirtaista, spontaania pikakirjoittamista. Ne muistiinpanot ovat hauskaa, sekavaakin, luettavaa näin jälkeenpäin. Mutta sieltä korostuu vahvasti joka päivä sanat: tuntuu, että olen läsnä, kiinni hetkessä, riitän tällaisena.
Syksyn ensimmäisten työviikkojen aikana olen huomannut suhtautuvani itseeni lempeästi, hyväksyvästi ja kannustaen, hetkessä eläen. Sisäinen, kontrolloiva arvostelijani taisi jäädä Suvirantaan. Ja hyvä niin.
