Jokapäiväinen mieliteko köyttää itsensä eduskuntatalon pylvääseen – ja muita ideoita
Kaadan kuppiin kuumaa kahvia. Luulisi, ettei tällaisessa kokonaisvaltaisessa maailman ahdingossa varsinaisesti kaipaisi sen suurempaa sykkeen nostatusta. Mutta pah, kummasti kahvin tuoma piristys saa aikaan rentoutuksen. Ainakin hetkeksi, kunnes tartun kännykkään ja selaan uutisia.
Leikkauksia, leikkauksia, leikkauksia. Lasken kupin pöydälle ja karjaisen ilmaan tuetun ja äänenkäytöllisesti ekonomisen korkean AARGH -äänen. Joka ainoa päivä ottaa pannuun. Oloni on kuin Tšehovin sisaruksilla, mutta Moskovan sijaan haaveilen hallituksen kaatamisesta.
Onnekkaasti kaltaiseni korkeakoulutettu taiteen ammattilainen pursuaa monenlaista vaihtoehtoa taistella kohtuuttomia päätöksiä vastaan.
“Onko tänään se päivä, kun köytän itseni eduskuntatalon pylvääseen? “, kysyn itseltäni. Ääneen puhuminen saa minut myös tunnustelemaan, onko kieleni hieman kireä. Onneksi voin näppärästi rentouttaa sen yksinkertaisella harjoituksella. Kieli kiertää, ylähampaat, poski, alahampaat, poski.
Monipuolisesti visuaalinen ajattelukykyni tulvii välittömästi monia varteenotettavia vaihtoehtoja toimintaan. Rautakaupassa näen edessäni hyllyllisen erivärisiä ja -paksuisia köysiä. Kuinka paljon säväyttävämpää onkaan köyttää itsensä eduskuntatalon pylvääseen pinkillä köydellä? Vai valitakko jopa metritavarana myytävä kettinki, jonka senkin voi vaikka spreijata pimeässä hohtavalla maalilla! Toisaalta köysi, kettinki ja spraymaali maksavat euroja ja minulle on viimeaikojen töistäni “maksettu”vain näkyvyydellä. Myöskään työssäoloehtoni ei enää näillä säännöillä täyty, joten päätän kettingin sijaan panostaa mielihyvään.
Palaan lähtöruutuun ja kaadan lisää kahvia. Kahvi on ihan saatanan kallista, mutta uskokaa tai älkää usean nykytaiteilijan vahvin päihde on 9,90€ maksava tummapaahto. Toisaalta Citymarketissa Juhla Mokka on silloin tällöin 4,49€. Mutta en osaa päättää, olenko perinteeseen nojaava näyttelijä kofeiinikoukussa -vaiko hieman hipsteristi makuaistiltaankin herkkä -tummapaahtotaiteilija.
No mutta! Jos köytän itseni eduskuntatalon tolppaan, olisiko selkeä draaman kaari tarpeen? Eihän ketään kiinnosta vain tolppaa vasten nojaava keski-ikäinen taiteilija. On ehkä syytä pyytää esimerkiksi vuoden nuorta lausujaa tulkitsemaan L. Onervaa samalla, kun ilmaisen
tuskaa ja vitutusta solmiessani paalusolmua itseni ympäri. Mutta jos työkkäri saa tästä teoksesta vihiä, he tulkitsevat minut välittömästi vähintäänkin itseni työllistäjäksi eli yrittäjäksi. Parempi siis tehdä jotain vähemmän taiteellista. Tai antaa olla kokonaan.
En siis tänäänkään sido itseäni eduskuntatalon pylvääseen. Mutta mitä voin tehdä? Kaikista turhauttavinta on olo siitä, ettei voi tehdä mitään. Tämä menee samalle viivalle sen kanssa, että lähetin kerran CV:t kaikkiin teattereihin ja sitten toivoin loput 364 päivää, että puhelin soisi. Ei soinut.
Päätän jakaa someen kantaaottavan postauksen. Sitten otan kuvan itsestäni kahvikupin kanssa ja kirjoitan osallistavan kuvatekstin: ”Mites sulla on päivä alkanut?”
Turhauttaa ja ahdistaa koko some, mutta kuulin vastikään kollegalta, että someseuraajien määrä vaikuttaa työllistymiseen. Toisaalta myös someen laitettu liian hyvin toteutettu draamallinen postaus on aiheuttanut sen kirotun yrittäjäksi määrittelyn.
Turhautumiseni keskellä päätän hakea Kelan pääjohtajaksi.
Ehkä pitäisi kuitenkin sitoa itsensä siihen tolppaan. Kunnes muistan. Ensi viikolla on musikaaliaukkarit, joihin aion hakea, vaikka en olekaan 20-vuotias musikaalikoulutettu. Jotain on yritettävä ja siksi en voi hankkia virtsatientulehdusta kylmiltä eduskuntatalon portailta.
Otan uuden kupin kylmää kahvia.
Fru Stratus