Lapsuuden esityksiä tutkimassa

Olemmeko lapsiystävällisyyden mallimaa vai lokeroimisen huippuosaajia? Mikä on lasten paikka ja osa esityksissämme? Mitä taiteen avulla voidaan tietää, tuntea, tutkia ja ymmärtää lapsista ja lapsuuksista?

Teksti: Nora Rinne

Teen taiteellista tohtorintutkintoa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa aiheenani lapset ja lapsuudet sukupolvienvälisessä esitystaiteessa ja kysyn tutkimuksessani mm. näitä mainittuja kysymyksiä.

Lapsuuksista puhun monikossa, koska haluan korostaa, että keskellämme eletään monenlaisia lapsuuksia, eikä näistä voida valita yhtä oikeaa. Sukupolvienvälisyys siksi, että toivoisin voivani horjuttaa lapsi–aikuinen kahtiajakoa esitystilanteissa. Ikäjaotteluille on toki paikkansa, mutta tilaa voisi olla myös niiden ylityksille. Teen esityksiä työryhmissä, joissa aikuiset taiteilijat ja lapset toimivat yhdessä ja teen niitä monen ikäiselle yleisölle.

Oman taiteilijuuteni monet roolit

Olen esitystaiteilija ja näyttelijä ja nyt väitöstyössäni opiskelen tutkijuutta, sitä mitä tarkoittaa olla taiteellinen tutkija. Olen kiinnostunut taiteesta laajasti, enkä koskaan ole täysin identifioitunut yhteen tiettyyn ammattirooliin. Tutkimukseni välineitä ovat erityisesti kehollinen ja äänellinen imitaatio, matkiminen ja sanasanaiset (verbatim) tekniikat, ja näissä esiintyjä ja näyttelijä ovat fokuksessa. Esitys, esiintyjyys, sekä esiintyjän ja katsojan välinen vuorovaikutus esitystilanteessa ovatkin aina olleet tekemiseni keskiössä.

En ajattele, että minusta tulee parempi näyttelijä tämän tutkimukseni kautta tai että olisin sitten tohtorina pykälää parempi esitystaiteilija kuin maisterina. Uskon, että esimerkiksi näyttelijänä kehittyisin enemmän, jos käyttäisin aikani näyttelemiseen – nyt aikaa menee valtavasti aivan muuhun.

Minulle väitöstyö onkin painotukseltaan erilainen kuin alan kandidaatin- tai maisterinopinnot: Maisteriopinnot tähtäsivät oman taiteilijuuteni löytämiseen, hahmottamiseen ja vahvistamiseen, mutta väitöstyö on laajemmin yhteiskuntaa, taiteenalaa ja taiteen koulutusta varten. Tietenkään erottelu ei ole suoraviivainen, mutta minulle merkityksellinen. Haluan osaltani vahvistaa lapsiaiheen paikkaa ja kriittistä käsittelyä taidekoulutuksessa ja taiteessa.

Lapset näyttämöillä ja gallerioissa

Tutkimukseni ei ole pedagoginen eikä myöskään suoraan lastenteatterin alalta, vaan pohdin lapsen esittämistä ja kuvaamista laajemmin.

Väitän, että romanttisella lapsikuvalla on yhä vahva asema kulttuurissamme, ja tätä asemaa haluaisin tutkia ja haastaa. Pyrkiessäni tohtorikoulutukseen, sain kuulla eräältä professorilta, ettei aiheessani ole järkeä: mitä voin kuvitella tietäväni lapsista, eihän minulla ole pääsyä lapsuuteen? Romanttinen käsitys tämäkin: lapsuuden näkeminen mysteerinä, josta ei voida tietää aikuisuudesta käsin mitään. Täydellinen rajanveto kahden ikäkauden välillä.

’Lapsissa on tulevaisuus’, sanotaan, ja samalla lapsuuden ajattelussa ja ihanteissa nojataan menneeseen, menetettyyn ja mysteeriin. Juuri minkään muun ihmisryhmän kohdalla ei taideta yhtä kritiikittömästi ja mielellään tukeutua 1700–1800-lukujen ideaaleihin. Romanttisten maalausten tai kirjallisuuden lapsikuvat ovat silmissämme ’ihania’: vaikkei niitä ehkä pidetä kaikenkattavasti ja uskottavasti nykylapsuutta kuvaavina, niin ainakin vaarattomina. Niiden edessä ei protestoida, kukaan ei älähdä tai kaipaa sisältövaroituksia.

Romantiikan ajan kasvatusoppaista tai saduista voidaan ottaa suoraan ja kritiikittä oppeja nykyiseen lapsenkasvatusfilosofiaan kuten Timo Jantusen teoksessa Satu kasvattaa: Topeliuksen sadut ja kasvatusajattelu (2007), jota juuri luen. Jantusen opetus- ja kasvatusalan ammattilaisille suunnatussa oppaassa Topeliuksen opettavaiset sadut kertovat mitä nykylapsi tarvitsee, mikä ajassamme menee pieleen ja mitä pitäisi lasten kanssa tehdä.

Aikuisten näyttämöillä lapset saavat usein symbolisia rooleja: on lapsiuhreja, joita katsoja saa surra. On lapsiviisaita, jotka toimivat ymmärtävinä ja eettisinä peileinä aikuisten maailman vääristymille. Ooh, miten ihanasti lapsi oivaltaa totuuden ja miten viiltävästi viattoman ihmisnupun uhraus osoittaa maailman pahuuden!

Näyttämöillä on siis lapsihahmoja, mutta mitä ne kertovat lapsuudesta ja lapsista? Miten nämä hahmot auttavat ymmärtämään elettyjä lapsuuksia? Ennemminkin ne usein peilaavat aikuista maailmaa ja näyttävät sen minkä me aikuiset haaveilemme joskus olleen meidän, mutta jonka nyt koemme menettäneemme.

Ymmärrän, että symbolisillekin lapsihahmoille on paikkansa, eikä minulla ei ole tarjota ’oikeaa lapsikuvaa’, joka korvaisi kerralla ’väärät’ vaihtoehdot. Mutta peräänkuulutan kysyvää asennetta lapsen esityksiin, lapsikysymyksen kriittistä tarkastelua näyttämöillä ja gallerioissa. Yhdessä lasten kanssa tätä työtä on helpompi tehdä.

Lapsuus ei ole vain matka aikuisuuteen, vaikka se suurten muutosten ja nopean kasvun aikaa onkin. Se on elettyä nuoren ihmisen elämää, joka kaipaa taiteellisia havaintoja ja tarkasteluja niin kuin muutkin inhimillisen elämän muodot. Lapsi ei myöskään ole vain aikuisen kasvatuksen kohde. Kulttuurimme tarvitsee kipeästi paikkoja eri ikäisten ihmisten kokea yhdessä ilman kasvattajat ja kasvatettavat -asetelmaa. Esitys voi olla tällaisen kohtaamisen paikka.