Syötteitä ja takaisinkytkentöjä – Samuel tutkii näyttelijän symbioottisempaa suhdetta teknologioihin

Sofia Molin haastatteli tamperelaislähtöistä näyttelijää ja väitöskirjatutkijaa Samuel Kujalaa taiteellisesta tutkimuksesta CONVERGE of Humans and Machines- tutkimushankkeessa, jota rahoittaa Jane ja Aatos Erkon säätiö. Tämän jutun lainaukset ovat otteita laajemmasta haastattelusta, joka tehtiin Tampereen yliopistolla helmikuussa 2024.

Samuelin tutkimuksen aiheena on “teknosymbiottinen näyttelijä”. Näyttelijän tekniikka, digitaaliset teknologiat ja ruumiillinen hallinta nykyesityksessä ovat väitöksen tärkeimpiä elementtejä.

Teksti: Sofia Molin
Tiivistelmän käännös: Stella Laine
Kuvat: Antti Yrjönen

”Näyttelijän on hallittava olosuhteita ja ylläpidettävä kontrollia, mutta myös kyseenalaistettava tämä hallinta kokeellisten lähestymistapojen kautta. Hallinnasta luopuminen voi johtaa oppimiseen ja yllättäviin kokemuksiin, mikä on tärkeää vuorovaikutuksessa niin teknologian kuin muiden näyttelijöiden kanssa. Teknologian roolia käsiteltiin materiaalina, joka vaikuttaa näyttelijän työhön ja keholliseen vuorovaikutukseen. Tutkimuksen aiheena on "teknosymbioottinen näyttelijä", joka yhdistää näyttelijän taiteen ja teknologiset innovaatiot. Tavoitteena on kehittää käytännön taitoja ja taiteellista ilmaisua osana tutkimusprosessia. Näyttelijät voivat hyödyntää teknologiaa ja ymmärtää sen vaikutuksia esityksiinsä sekä osallistua teknologian suunnitteluprosesseihin.”

(Ote Transkriptor-litterointiohjelman tekemästä tiivistelmästä)

SM: Tapaamme täällä Tampereen yliopiston legendaarisessa Museoviraston suojelemassa alakuppilassa, isojen luentosalien läheisyydessä. Miltä taiteellista tutkimusta pitäisi suojata?

SK: Taiteellista tutkimusta pitäisi suojata sellaisilta tiedon muodostuksen käsityksiltä, jotka olettavat, että ollaan jo keksitty kaikki mahdolliset menetelmät tietämiseen. Ja tähän liittyen suojaa tarvitaan myös uusliberaalilta tulostavoitteellisuudelta. Jos nojataan metriikkoihin ja pisteytyksiin, ja sitten ne ei tunnusta tietyllä tapaa jotakin tutkimusta ollenkaan, niin ei niitä voisi silloin ottaa referenssiksi siihen taiteelliseen tutkimukseen. Minulla on sinänsä hauska positio että olen tutkimushankkeessa, jossa on 16 tutkijaa, joista puolet on insinöörejä ja toinen puolikas yhteiskuntatieteilijöitä. Ja sitten minä – taiteilija, näyttelijä. Olen tietyllä tapaa hauskasti ylimääräisenä siinä. Sovellan taiteellisen tutkimuksen menetelmiä, ja oma tutkimukseni on vahvasti näyttelijälähtöistä. Mulla ei ole esitarkastettavia taiteellisia osia, eli ne eivät ole virallisesti osa sitä mun väitöstä. Mutta aion tehdä ne silti, koska ne on mulle keskeisiä, sieltä tiedonintressini on lähtöisin.

Taiteellisen tutkimuksen täytyy myös suojella ihan itse itseään riittävällä metodologisella ja tietoteoreettisella kunnianhimolla, vaikka sen puute ei nähdäkseni mikään yleinen ongelma olekaan toisin kuin julkisuuteen nostettujen esimerkkien perusteella voisi luulla. Ja nyt kun olen oppinut tuntemaan paremmin meidän hankkeen tutkijoita, niin on siellä yksi toinenkin (kuva)taiteilija ja muitakin taideteoksista tai taiteen tekemisestä ammentavia, mutta sanotaanko näin, että hankkeelle valitun rakenteen puitteissa koen, että taiteellisia menetelmiä joutuu kyllä erikseen perustelemaan, välillä useampaankin suuntaan... Eli vähän villi kortti -fiilis yhä, mutta hienoja yhteistyösuhteita on alkanut muodostua!

Teknosymbioottinen näyttelijä tutkimuskohteena

Haastateltava ja haastattelija tarkkailevat sanelimen käyrää ja sen muutosta keskustelun myötä.

SM: Yhtäkkiä jännittää kovasti kun sanelin alkoi käydä. Alkoiko syke nousta?

SK: Tämä on vähän niinku sitä, mitä mä tutkin myöskin, että mikä tämä teknologiasuhde oikeasti on. On oikeasti tosi kiinnostavaa, että tuohon piirtyy jotain ja se aiheuttaa meissä jonkun kehollisen vasteen. Ja herää kysymys että miten tähän pitäisi suhtautua. Tällä hetkellä ajattelen, että jotenkin se pitää ratkaista. Eli käyrien ja käppyröiden katseleminen itsessään ei niin kauheasti kiinnosta, mutta niiden ruumiilliset vaikutukset kyllä ja erityisesti se, mitä vaikutteilla voi näyttelijänä tehdä.

SM: Mikä on väitöksesi aihe ja missä vaiheessa prosessia olet nyt?

SK: Tämänhetkinen otsikko on “Techno-Symbiotic Actor Making-Of: Acting Technique, Digital Technology, and Embodied Control in Contemporary Performance”. Eli suomeksi ”Teknosymbioottinen näyttelijä: näyttelijän tekniikka, digitaaliset teknologiat ja ruumillinen hallinta nykyesityksessä.” Jos sen yleistajuistaa, niin tutkin näyttelijän ja erilaisten teknologioiden vuorovaikutussuhdetta erilaisissa näyttelijäntyön konteksteissa, joista osa on perinteisempiä ja osa kokeellisempaa nykyesitystä. Päivä päivältä tajuaa sen, mitä ei tajua. Tämä ensimmäinen vuosi painottuu siihen, että teen 40 opintopistettä kurssimuotoisia jatko-opintoja, ja sen lisäksi kirjallisuuskatsausta ja ensimmäisiä taiteellisia kokeita.

Ruumiilliset vaikutukset kiinnostavat Samuelia enemmän kuin käyrien ja käppyröiden katseleminen. Jo Nätyn opinnäytetteessään hän tarkasteli takaisinkytkentöjä, virittäytymistä ruumiillisiin olotiloihin ja niiden hallintamekanismeja.

Kollegat tukena teknologiasuhteen tarkastelussa

SM: Kuka tukee sinua tässä prosessissa? Mainitsit sen työryhmän.

SK: Tampereen yliopiston Convergence-hanke. Meillä on jatkuva seminaari, jossa on koulutuksia eri ohjelmien käytöstä, erilaisista hauista ja presentaatioista. Minulla on iso ja erittäin osaava ohjausryhmä, jonka päävastaavana teatteritaiteen professori Pauliina Hulkko. Muutenkin yliopistolla on hyvin kollegiaalinen, avulias meininki. Tämä on myös aika yksinäistä puuhaa siinä mielessä, että oikeasti koittaa kartoittaa jotain aluetta, mistä kukaan muu ei välttämättä ole ollut ihan yhtä kiinnostunut tähän asti.

SM: Mikä on suhteesi teknologiaan verrattuna muihin materiaalisuuksiin, esim. tekstiin, kanssanäyttelijän ruumiiseen, valoon tai ääneen?

SK: Välisyys kanssanäyttelijän kanssa on se monimutkaisin suhde, ja ehkä myös suhde yleisöön massana, lukuisista yksilöistä ja kaikista konventioista muodostuvana materiaalina. Erilaiset teknologiat on jotain tätä vähän yksinkertaisempaa, vaikka siis on teknologioita, jotka tavallaan sisältää jo itsessään aika monimutkaisia kytkentöjä ja erilaisia takaisinkytkentöjä, eli jotka on itsessään jo jonkinlaisia järjestelmiä. Minua kiinnostaa, miten sitä teknologiaa voi asemoida niin että sen kautta voisi tutkia jotain yleisempiä asioita näyttelemiseen ja keholliseen vuorovaikutukseen liittyen.

Näyttelijäntyön opinnäytetyöstä kohti väitöstutkimusta

SM: Muodostuiko suhteesi teknologiaan tarkemmaksi, kun haku tohtorikoulutukseen avautui?

SK: Nätyllä teatteritaiteen maisterin opinnäytettä kirjoittaessani tajusin, että mullahan toimii näytellessä tällainen takaisinkytkentä. Havaitsin, että kun virittäydyn johonkin ruumiilliseen olotilaan, niin monesti jokin ruumiillinen yksityiskohta muodostaa sellaisen hallintamekanismin, vähän kuin jonkun “vivun”, jonka avulla pystyn säätelemään virittäytymiseni laatua ja intensiteettiä. Tajusin, että tämähän on niin kuin insinööritieteissä, että tälleen rakennetaan koneita. Tajusin, että puhun itsestäni kuin jostain koneesta! Valmistumisen jälkeen kun olin työttömänä freelancerina, opiskelin työnhaun ohessa vähän mediatutkimusta ja pelitutkimusta. Kursseilla puhuttiin biocybernetic feedback loopista, eli siitä, miten luodaan sellaisia käyttöliittymiä, jotka lukee suoraan käyttäjän ruumiista syötteen, johon järjestelmä sitten reagoi tavalla, jonka tarkoitus on vaikuttaa siihen syötteeseen eli käyttäjän ruumiiseen. Luodaan siis tuollaisia kytkentojä. Kuulosti hämmentävän paljon oman opinnäytteeni jäsennykseltä. Sitten kun tämä varsinainen tutkimus on alkanut, niin käsitykseni on laajentunut, ja tietenkin päivä päivältä tulee vaan tyhmempi olo...

*Näyttelijänä työskenteleminen oman tutkimuksen ohessa on Samuelille elintärkeää. Näyttelijänäkökulma on tutkimuksen onnistumisen kannalta välttämätön.*

Näyttelijä-tutkija ei viihdy kammiossa

SM: Miten sä pidät huolta itsestäsi näiden opintojen aikana? Tulee varmaan aika paljon istumista, lukemista ja kartoitusta. Miten hoidat näyttelijä-Samuelia?

SK: Se ei olekaan helppoa, se lukeminen, näissä määrin. Minulla on ollut sellainen hienoinen...Ei nyt mikään kriisi vielä, mutta sellainen identiteettikysymys. Että hetkinen, pitääkö mun luopua jostain? Se näyttelijänäkökulma aina ponnahtaa kyllä esiin, että kun mä teen vaikkapa tutkimusetiikan esitelmän, niin kyllä siihen tulee esimerkkejä ja muodostuu kysymyksiä omien kokemusteni kautta nimenomaan näyttelijänä. Teen tässä ohessa myös näyttelijänä töitä, koen että se on ihan elintärkeää ja myös tutkimukseni onnistumisen kannalta välttämätöntä. Koko tutkimukseni lähtee näyttelijäntaiteesta ja sen synnyttämistä kysymyksistä. Se, että menisin johonkin kammioon pelkästään miettimään asioita ja sitä kautta keksisinkin kaikki vastaukset, mitkä siinä tekemisessä on mietityttänyt, tuntuu kaukaiselta.

Näyttelijä ammattilaisena koneiden ja ihmisten vuorovaikutuksessa

SM: Minkälaisen kontribuution toivot saavasi aikaan taiteellisella tutkimuksellasi?

SM: Toivon saavani ulos sellaisen jäsennyksen, josta olisi oikeasti apua näyttelijän teknologiasuhteiden jäsentämiseen, niiden huomioon ottamiseen ja siinä kulloisessakin teknologisessa ympäristössä toimimiseen. Tämä on ehkä osittain koulutuksen asia, mutta liittyy tosi paljon myös esimerkiksi kameranäyttelemiseen. Välillä tuntuu, että nojataan vähän liikaa johonkin Hollywood-myytteihin tai -anekdootteihin, vaikka suomalaisilla budjeteilla ja aikatauluilla elokuvan tekemisen realiteetit ovat täysin erilaiset.

Sitten osana juuri tätä kontekstia ja tutkimushanketta, jossa on insinööri- ja suunnittelupuoli vahvasti edustettuna, haluaisin jotenkin artikuloida, mikä se on se osaaminen, joka näyttelijällä on ja miten sitä voidaan käyttää kun suunnitellaan koneiden ja ihmisen vuorovaikutusta. Miten näyttelijä voi olla kiinnostava ammattilainen kontribuoimaan suunnitteluprosesseihin ja käyttöliittymien ideointiin?

Samuel on ainoa näyttelijä insinööreistä ja yhteiskuntatieteilijöistä koostuvassa CONVERGE-hankkeen tutkimusryhmässä. Hankkeessa tutkitaan ihmisen ja koneen lähentymisen haasteita ja mahdollisuuksia.

Lue lisää Samuel Kujalan väitöskirjatutkimuksesta ja CONVERGE-hankkeesta:

Det här talar vi om: Inputs och återkopplingar - Samuel undersöker skådespelarens symbiotiska förhållande till teknologin

Sofia Molin intervjuade den tammerforsbördiga skådespelaren och doktoranden Samuel Kujala om det konstnärliga forskningsarbetet i forskningsprojektet CONVERGE of Humans and Machines. Ämnet för Kujalas forskning är “den teknosymbiotiska skådespelaren”. Skådespelarteknik, digital teknik och kroppslig kontroll i en nutidsföreställning är de viktigaste elementen i avhandlingen.

“För att översätta vad jag gör till vardagsspråk, så undersöker jag skådespelarens och olika teknologiers interaktion sinsemellan i olika kontexter för skådespelararbete, varav en del är mer traditionella och en del mer experimentella nutidsföreställningar”, säger Kujala.

Att arbeta som skådespelare vid sidan av sitt eget forskningsarbete är livsviktigt för Kujala. Skådespelarsynvinkeln är nödvändig för att forskningen ska lyckas.

“Jag hoppas på att få ut en sådan analys som verkligen kunde vara till hjälp för att strukturera skådespelarens teknologirelationer, för att kunna ta dem i beaktande och för att kunna fungera i en given teknologisk omgivning”, berättar han.