Kannustinloukkuja ja kulttuurileikkauksia – työttömän taiteilijan turhautunut vuodatus

Teksti: Pyry Smolander
Valokuva: Heikki Järvinen

Opiskelin näyttelijäntöiden ohella Master of Screenwriting -tutkinnon ja valmistuin viime vuoden lokakuussa. Samalla jäin työttömäksi. Ajattelin opiskelujeni aikana, että haluan keskittyä kirjoittamaan jotain ja tehdä omaa taidetta, enkä stressaa liikaa seuraavan teatterityön saamisesta. Hain kyllä töitä, mutta päätin, että en ole valmis matkustamaan toiselle puolelle Suomea teatteriin liittyvän työmahdollisuuden perässä. Kävikin ilmi, että työttömänä työskentely on paljon vaikeampaa kuin työn ohella työskentely.

Työ- ja elinkeinotoimistolla on nimittäin Orwellin uuskielinen tapa määritellä yrittäjyydeksi kaikki muu paitsi kotona pimeässä TV:n katsominen. Kävin esimerkiksi muutama vuosi sitten pitämässä muiden töiden ohella Lärkkullan kansanopistolla kaksi opetuspäivää, jotka maksettiin minulle verokortilla. Nyt kaksi vuotta myöhemmin kirjoitin kirjallisen selvityksen siitä, onko opetukseen liittyvä “yritystoimintani” päättynyt. Vaikka niin mielivaltainen TE-toimisto ei ole, että se määrittelisi edellä mainitun kokoaikaisesti työllistäväksi toiminnaksi, on silti absurdia, että jokainen freelancerin yksittäinen keikka täytyy selvittää yrittäjyyden näkökulmasta. Jokaisesta virkailija kirjoittaa kirjallisen päätöksen. Jos maassamme on tavoitteena virtaviivaistaa virastojen toimintaa, erittäin hyvä paikka aloittaa olisi luoda työttömyysturvajärjestelmä, joka tunnistaa pirstaleiset tulon lähteet ja kannustaa ottamaan keikkoja vastaan myös työttömänä.

Kaltaiseni korkeakoulutetut taiteilijat, joilla on kaikki keinot työllistää itse itseään ansaitsevat käyttää tuota mahdollisuutta. Kun kerron TE-toimistolle, että tuotamme oman produktion syksyllä, haluaisin taputuksia selälle ja kannustusta siitä, että saan potentiaalisesti monen kuukauden palkan syksyllä. Sen sijaan saan kirjoitettavakseni monta eri selvitystä aloittamastani “yritystoiminnasta”, ansiosidonnaiseni menee selvityksen ajaksi katkolle ja ansiosidonnaisen yrittäjyyden neljän kuukauden suoja-aika käynnistyy, vaikka kyse on voittoa tavoittelemattoman yhdistyksen toiminnasta, joka käytännössä alkaa vasta kuukausien kuluttua. Siispä kirjoitan tällä hetkellä työttömyyskassan hakemukseen kirjallisen lisäselvityksen: en ole saanut tuloja yritystoiminnastani, vaikka minulla ei edes ole yritystä.

Kaiken lisäksi TE-toimiston tapa katsoa vain tehtyjä työtunteja, ei ansiotuloja on absurdi. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa työttömän status estää esimerkiksi harrastamisen. Olen kirjoittanut viikoittaista uutiskirjettä tämän vuoden ajan Substack-alustalla. Jos tarjoaisin uutiskirjeestä maksullista vaihtoehtoa ja saisin yhden viiden euron kuukausittaisen tilauksen, TE-toimisto vaatisi selvitystä kirjoittamiseen käytetyistä tunneista. Jos sanoisin, että käytin joku viikko useamman päivän uutiskirjeen kirjoittamiseen, TE-toimisto voisi linjata, etten ole ollut valmis ottamaan kokoaikaista työtä vastaan, jolloin työttömyyskassa vaatisi takaisin jo maksettuja ansiosidonnaisia. Tätä perustellaan sillä, että “yrittäjyyteen” liittyy riskejä.

TE-toimiston kanssa asioidessa minulla on koko ajan tunne, että virkailija joutuu pyytämään anteeksi minulta järjestelmän kankeutta. Samalla tuntuu, että systeemin tavoitteena ei ole auttaa minua työllistymään, vaan byrokratian avulla siirtää minut työttömyystilastoista pois.

Inhottavan tilanteesta tekee kaiken lisäksi se, että minua kiinnostaisi suuresti myydä osaamistani esimerkiksi toiminimen alla. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin, että minun alallani myyminen on hidasta ja rahat ovat aina kaukana tulevaisuudessa. Jos kirjoitan teatteria tai televisiota, palkat ovat parhaimmillaan vuosien päässä. Esimerkiksi teatteritekstistä palkkaa saa usein vasta lipputulojen provikasta, etenkin uransa alussa. Jos puolestaan tuotamme yhdistyksemme kautta teatteria, tällä hetkellä pitäisi ihan viimeistään tehdä päätöksiä kaudesta 26–27 ja kesästä 27. Kumpikaan ei erityisemmin tuo minulle rahaa ensi kuun ruokaan.

Ymmärrän, että ansiosidonnaisella tai työttömyystuella ei haluta tukea kannattamatonta yrittäjyyttä. Taidealojen prosessien kohdalla systeemin kankeus lyö kuitenkin kapuloita myös rattaisiin, joilla olisi paljon potentiaalia. Kuukausipalkkaisessa työssä oleva taiteilija voi huoletta polttaa itsensä loppuun ja järjestellä asioita töidensä ohella. Työtön freelancer, jolla on osaamista ja aikaa ei voi tehdä näin vapaasti, koska joku voi päättää tämän työllistävän liikaa ja PING ansiosidonnaisia vaaditaan takaisin maksettavaksi. Systeemi ei tunnista sitä, että taidealoilla usein töitä pitää tehdä jonkin verran nyt, jotta vuoden päästä saa palkkaa.

Tällä hetkellä työttömyyskassa maksaa minulle noin 1500 euroa kuukaudessa siitä, että kirjoitan 4 työhakemusta töihin, joihin hakee noin neljäsataa muutakin ihmistä. Sentään työnhakuvelvoite täyttyy myös hakemalla apurahaa (lue: hakemalla mahdollisuutta aloittaa yritystoiminta) tai lähestymällä sähköpostitse potentiaalisia työnantajia. Näiden hakemusten ohella voisin kuitenkin kirjoittaa sarjakonsepteja, elokuvaa, proosaa tai musiikkiteatteria. Nyt minun ei kannata tehdä niin, sillä kaikki työ, minkä teen sen eteen, että saisin tuloja omalta alalta tulevaisuudessa voi johtaa – yllätys yllätys – ansiosidonnaisten takaisin perimiseen. Tässä on teille, rakkaat lukijat, ihka aito kannustinloukku.

Ironista kyllä, tämä kannustinloukku on myös yksi kulttuurialan peruspilareista. Isot kulttuurilaitokset ovat vuosikausia voineet turvautua siihen, että ansiosidonnainen pitää freelancereita alalla ja he ovat käytettävissä tarpeen mukaan. Isosta tekijäjoukosta on voinut napata produktioonsa aina sopivimman. Hintojen nousun, ansiosidonnaisen rajun porrastamisen ja kulttuurileikkausten myötä saa nähdä, mitä freelancereiden joukolle tapahtuu. Tilanteesta voi tietenkin osittain kritisoida myös kulttuurialaa, joka on vuosikausia huoletta nojannut oman rahoituksensa ulkopuoliseen mekanismiin.

Kun rahat ovat tiukalla, tunnistaa myös oman osaamisensa rajallisuuden. Olen tullut lopputulokseen, että on suorastaan rikospoliisin asia, että suomalainen taidekoulutus kuvittelee olevansa kapitalistisen markkinaehtoisuuden ulkopuolella. Kyllä, yliopiston pitää olla kokeileva ja tutkiva ympäristö ja ei, taidetta ei missään nimessä pidä tehdä vain markkinoiden ehdoilla. Viiden vuoden opintoihin pitäisi kuitenkin mahtua myös hieman työelämän realismia. Mielestäni yksikään korkeakoulutettu taiteilija ei saisi valmistua ilman, että hänen aivoihin on runnottu perusteet oman osaamisen tuotteistamisesta, palvelumuotoilusta ja alan tuotantomalleista. Tämä pätee ihan kaikkiin taiteen aloihin ja ihan kaikkiin tekemisen tasoihin. Tämä mahtuisi aivan varmasti opetussuunnitelmaan taidehörhöilyn rinnalle. Ei syrjäyttämään mitään. Rinnalle.

Samalla on todettava, että rikospoliisin pöydälle kuuluu myös se, ettei taiteen arvoa tunnisteta esimerkiksi kauppatieteiden opinnoissa. Säännöllisin väliajoin joku Pöhisijä-Pekka ilmoittaa, että kulttuurialan pitäisi toimia markkinaehtoisesti. Tämä näköalattomuus naurattaisi, jos se ei olisi niin traagista.

Kuluneen kevään aikana olemme kuulleet rajuja uutisia kulttuurialan leikkausten konkretisoitumisesta. Minua suututtaakin tapa, jolla kulttuurileikkauksia vähätellään yleisessä keskustelussa ja kommenttikentissä. Kulttuuri on massiivinen vetovoimatekijä kaupungissa, eikä sen hyöty näy vain katsomalla laitoksen viivan alle jäävää numeroa. Teatterit, museot ja festivaalit vetävät kävijöitä puoleensa ympäri Suomen ja nämä kävijät jättävät rahaa kaupunkiin. Vai lähtisitkö itse ikinä käymään Mäntässä ilman kuvataideviikkoja tai Serlachius-museota?

Kulttuurilla on myös massiivinen vientipotentiaali, jota Suomessa ei vain tajuta, vaikka alan järjestöt huutavat kurkku suorana päättäjien korvaan. Ei tarvitse katsoa kuin naapurimaa Ruotsia nähdäkseen kulttuuriviennin voiman. Vielä parempi esimerkki onnistuneesta kulttuuriviennistä on Etelä-Korea, jonka musiikki, ruoka sekä TV ja elokuva dominoivat markkinoita koko maapallon laajuudella. Tällaiset onnistumistarinat eivät tapahdu muutamassa vuodessa, vaan vaativat vuosikymmenien panostuksen.

Merkit siitä, että Suomi-kulttuuri kiinnostaa maailmalla ovat olemassa ja näkyvät tällä hetkellä hyvinkin selkeästi. Uuden musiikin kilpailun suosion nousu myös kansainvälisesti, ja Suomen menestys Euroviisuissa ovat luoneet selkeät odotukset suomalaiselle musiikille myös vientihelmi metallimusiikin ulkopuolella. Suomesta on tullut myös lukuisia kansainvälisesti menestyneitä elokuvia viime vuosina ja Film Tampere on tehnyt loistavaa työtä tekemällä Tampereesta kansainvälisen kuvauslokaation. Tämän lisäksi esimerkiksi Yle Komedia haki vuosi sitten kansainvälisesti rahoitettavaa sarjaideaa otsikolla Finnish Weird, joka on muuten ihan oikea maailmalla tunnettu konsepti (etenkin kirjallisuuden parissa). Saman aiheen ympäriltä Helsinki International Film Festival järjesti ison pitchaus-tapahtuman syyskuussa.

Kehityskulku, jossa suomalainen kulttuuri olisi maailmalla iso juttu 15–20 vuoden kuluttua ei ole vain läjä heikkoja signaaleja, vaan se on selkeästi nähtävissä. Harmi vaan, että Suomessa tuetaan mieluummin turkistarhausta – alaa, jonka kuoleman signaalit ovat puolestaan selkeästi nähtävissä.

Taidealojen työttömyysongelmaan on yksinkertainen ratkaisu. Korkeakoulutetulla taitelijalla pitäisi työnhakuvelvoitteen sijaan olla velvoite tehdä taidetta. Tämä ajatus näkyi jonkin verran poliitikkojen puheissa eduskuntavaalien alla. Väitän, että tämä muutos rikastaisi suuresti maamme kulttuuritarjontaa, toisi vetovoimaa yllättäviin paikkoihin, loisi työpaikkoja sekä parantaisi taidealojen hyvinvointia merkittävästi. Se saattaisi jopa tuoda muutaman onnistumisen kautta sitä niin kauan kaivattua kasvua maahamme.

Oikein hyvää alkavaa kesää ja voimia kanssakärsijöilleni!

Terveisin
Pyry