Yli 60-vuotisen uran tehnyt Esko Salminen kulttuurivihamielisyydestä: “Ollaan näkyvästi yhtä ja tuetaan toisiamme”

Teksti: Katri-Maria Peltola
Kuvat: Katri-Maria Peltola, Johnny Korkman / Helsingin Kaupunginteatteri ja Juha Lukala / Turun Kaupunginteatteri

“Turku-periodi oli voimakas vaihe mun elämässä. Kuusi vuotta, joka ilta iso rooli. Oli sellainen hybris, superminä päällä koko ajan ja samalla se pelko, epävarmuus. Joka suoritukseen on lähdettävä nöyrästi nollapisteestä, vaikka olisit miten tunnustettukin näyttelijä. Se on kuin Sisyfos-myytti; sä työnnät sitä kiveä kukkulan huipulle ja heti kun hellität, se vierii alas ja taas on lähdettävä uudelleen.

Alitajunta tekee näyttelijällä työtä koko ajan. Vincent van Goghin aikana se alitajuinen pohdinta muuttui aktiiviseksi. Jatkoin analysointia väärällä tavalla. Rooli ei jäänyt päälle, vaan ne roolin ongelmat. Oli todella raskasta, kävin terapiassakin ja sain terveen paperit. Kun painaa yhtä kohtaa aivoista koko ajan, niin vastapainoksi täytyy muistaa hellittää, kävellä luonnossa, tietoisesti siirtää ajatuksia muualle, koska muuten ihminen väsyttää itsensä, menee tukkoon ja työprosessi voi muuttua negatiiviseksi.

Samana päivänä näyttelin Dantonia (Eskon voimakas bassoääni kaikuu huoneessa) ja Vincentiä (demonstrointi korkeasta ja hauraasta äänestä). Dantonin päiväesityksen jälkeen lähdin Karikon lenkille. Sieltä juoksin Samppalinnaan uimaan ja saunomaan, pudottamaan painoa kuin painija ja kuihduttamaan itseäni illan van Goghin nälkäkurjeksi.

Näytteleminen muuttuu henkilökohtaisemmaksi mitä vanhemmaksi tulee. Nuorempana sitä etäännytti, rakensi niistä repliikeistä. Sitten tapahtui valtava tajuaminen, että tämähän on ajatus, älä rupea nyt näyttelemään. Se liittyy myös puhumiseen. Olen aina motkottanut suomalaisen näyttelijän huonosta puhumisesta. Kunpa sama aika uhrattaisiin puhumisen harjoitteluun, mitä nyt käytetään salilla tai lenkillä. Siitä ei saa endorfiinipiikkejä, se on raakaa työtä; ”kopetikopetikopeti...”, ”eskosalminenonloistavanäyttelijärobertdeniroeiolemikäänerikoinen”. Mulla oli hyvä fysiikka, rakensin kotona huonekaluista esteradan, hypin, kääpiökävelin, höpötin ja huusin niitä monologeja. Epäselvästikin voi puhua, se on vaan tekniikkaa, mutta se tekniikka pitää opetella. Ella Eronen oli taitava siinä, ajatus tuli muminastakin läpi. Nykyään käytetään paljon mikrofoneja ja siinä korostuu, että puheen täytyy olla selkeä ja ajatus kirkas.

Turun vuosina ääni kyllä väsyi. Äänipedagogi Niilo Kuukka opetti sen perusasian, että pidä posket löysänä vaikka kuinka kova huuto tulee. Ja holvi auki. Jos jännität poskia, kurkunpää lukkiutuu. Eri asia tietenkin, jos teet äänestä tehokeinon.

Nuorempana tekstit meni päähän helpommin, vanhempana saa lukea niin perhanasti. Välillä on tuska, että tästä ei tule mitään. Siinä käydään syvällä epätoivon ja huonommuuden kraaterissa. Sitten yhtäkkiä tajuaa, että siellä ne nyt on! Kun opettelet uutta roolia tulee päiviä, jolloin vanha rooli on vaikeuksissa, vaikka miten hyvin olisit sen osannut. Se uusi tunkee sinne aivoihin häiritsemään, kun ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Pääkirjasta ei pidä luopua liian nopeasti. Jorma Panula sanoi, että partituurissa on se kaikki. Samasta asiasta periaatteessa kyse teatterissa, vaikka eihän me repliikeillä saada näytellä, vaan ajatuksella, eleillä ja fysiikalla ja se repliikki vaan tulee jatkeena. Suuri oppini oli, kun löysin Stanislavskin oppilaan Toporkovin ”Toiminnasta tunteeseen” -vihkosen. Se kertoo Stanislavskin Tartuffen harjoituksista, miten tehdään fyysinen ele ja repliikki on vaan toisarvoinen asia. Vaikka protestina tälle, kyllä Kuningas Learissa täytyy tietyt repliikit nostaa päärooliin.

Nuorelle näyttelijälle haluaisin Mika Waltarin sanoin sanoa ”Älä pelkää lapseni, ei elämä ole sen arvoista”. Ole se mikä olet. Totta kai virheitä tulee, meille kaikille. Aina löytyy joku äiti- tai isähahmo, joka ”adoptoi” sinut, kuten Holger Salin Nummisuutareissa. ”Sä jännität, Esko harteitasi hirveästi. Tee näin pari kertaa ennen kuin tulet näyttämölle.” Sitten näyttämölläkin Karrin isäntänä hän teki olkaliikkeen kesken esityksen ja minä tajusin rentouttaa itseni.

Suomen kielessä sanotaan hassusti vastanäyttelijä. Sehän yrittää tuhota mut, miekkailee, myrkyttää ja juonii mua vastaan. Tykkään englannin kielen hienosta sanasta, fellow actor, joka on kuin nuotiotuli erämaavaelluksella, jonka lämpöön voi luottaa, joka rohkaisee mua, jonka katse sanoo ”Anna palaa vaan, Esko, sä pärjäät”. Itsetunto on kaiken a ja o. Ja se menee ylös ja alas koko ajan. Sitten on vielä se pieni komentomäärääjä tolkuttamassa siellä päässä, joka reagoi ja havainnoi kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Tärkeää on tajuta se, että meissä on voimavaroja paljon enemmän mitä me käytetään tai näytetään.

Näyttelijä on hieno ammatti, kun saat puntaroida ihmisen olemusta niin monelta kantilta, sijoittaa sitä yhteiskuntaan. Mutta se yhteiskunta missä me nyt eletään, on aika kauhea. Nyt 85-vuotiaana uskallan sanoa, että en kyllä muista näin kulttuurivihamielistä aikaa. On selvää, että leikkauksia pitää tehdä, mutta millä perusteella ja motivaatiotasolla niitä syitä haetaan, se on karmeaa. Muistuttaa jotain Ranskan vallankumousta, pää poikki vaan. Hallitus tekee kaikkensa mitätöidäkseen kaikki liitot eikä millään tavalla tue sitä, että yhdessä sovittaisiin asioista. Näyttelijäliitto on ehdottoman tärkeä tässä ajassa puolustamaan meidän kaikkien asioita. Että ollaan näkyvästi yhtä ja tuetaan toisiamme.

Ajattelen suurella rakkaudella tätä työtä. Ihmettelen vaan, että perhana oonks mä tehnyt nää kaikki vai onko tää vaan unennäköä koko elämä. Olin mukana HKT:n Fanny ja Aleksanderin lukuharjoituksissa. Sitten tajusin, että näin puolisokeana ja jaloilla, joita pitäisi kovasti treenata, kaikki etäisyydet haastaa. Soitin Paavo Westerbergille, että kyllä tämä oli tässä. Sen jälkeen tuli suuri helpotuksen tunne, ei mitään syyllisyyttä. Kun Aino lähtee iltaisin töihin, niin tietysti pari kertaa kuopaisee itsekin. Mutta se sellainen pakko on hellittänyt. Marraskuun lopulla pidin vielä oman lausuntaillan, jossa saan esittää suuret monologit ja itselleni tärkeät runot. Ainakin vielä kerran.”