Anna näyttelijän näytellä enemmän

En käynyt elokuvissa, mutta silti pahoitin mieleni. Oskari Sipolan tuore ohjaus Anna minun rakastaa enemmän on ollut sen verran mediassa esillä, etten voinut välttyä osumilta. Ja se mitä luin, kirpaisi, auts! Elokuvan ohjaaja puhuu näyttelemisestä kuin se olisi jotakin, mitä kuka tahansa voisi tehdä. Kuvaillessaan Ilta-Sanomissa toisen pääosanesittäjän, laulaja Rita Behmin työtä ohjaaja sanoo, ettei Behmin työskentely eronnut ammattinäyttelijän työskentelystä. ”Taso, millä hän operoi, oli täysin ammattimainen, lähes tähtinäyttelijä”, näin Sipola sanoo. AUTS!

Sentään kriitikoilla vaikuttaa olevan ymmärrystä näyttelijäntaiteesta. Suomen Kuvalehdessä Behmin työtä sanotaan ”varovaiseksi”, Helsingin Sanomain kriitikko on hieman karkeasanaisempi ja kuvaa Behmin fyysistä olemusta sanalla ”pökkelö”. (Kriitikon sanat on mahdollista ottaa myös rakentavasti: Behmin pystymetsästä alkanut näyttelijänura saattaa vielä urjeta elokuvatuotannoissa, jotka käsittelevät metsänhoidollisia toimenpiteitä.)

Ei tule ymmärtää väärin: pidän Behmin ammattitaitoa omalla alallaan arvossa. Jos minun pitäisi kylmiltäni hypätä hänen keinonahkasaappaisiinsa ja vetää marraskuisena lauantai-iltana kokoillan (K-18!) keikka paikassa nimeltä Sawohouse Underground, olisi musiikkikriitikolta varsin myötämielistä, jos hän jälkeenpäin kirjoittaisi työstäni sellaisilla sanoilla kuin ”pökkelö” tai ”varovainen”.

Mitä näyttelemiseen tulee, kyseessä on ammatti, joka vaatii ammattitaitoa. Ja ammattitaidon syntymiseen tarvitaan koulutusta, työkokemusta, oman työn jatkuvaa reflektointia, taiteellista tutkimusta, akateemista keskustelua muutaman mainitakseni. Näiden myötä näyttelijän on mahdollista jäsentää omaa työtään, varioida sitä, leikitellä rytmeillä ja repliikin intonaatioilla, luoda sanalla sanoen kohtauksen sisäistä dramaturgiaa, mitä taitavinkaan ohjaaja ei pysty näyttelijän puolesta tekemään.

Kun mediassa puhutaan näyttelijäntaiteesta, puhe harvoin tulee sisällyttäneeksi itseensä näyttelijäntaiteen monisyisyyden ja syvyyden. Näyttelijät ovat monesti itse etevimpiä oman työnsä esittämisessä infantiilissa valossa. Muuankin menestynyt miesnäyttelijä kertoi taannoin työstään Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Joskus tuntuu, että olen kuin koira, jolle heitetään keppiä.” Se siitä ammatillisesta itsearvostuksesta. Näyttelijöillä on ammattikunnan kokoon nähden paljon näkyvyyttä mediassa, joten on myös näyttelijöiden itsensä vastuulla pitää näyttelemisen lippua korkealla, siis puhua taiteestaan sillä tavalla, että siitä täysin tietämättömät ummikot oppivat vähitellen arvostamaan työtä, johon vain me näyttelijät kykenemme.

Toisaalta Sipolan elokuvan virallista kiusantekijää (kai teaserille on jokin suomenkielinen nimi?) jälleen katsoessani mieleeni juolahtaa ajatus: ehkäpä elokuvasta olisitotisesti tullut onnistuneempi, jos muiden alojen ammattilaiset olisi johdonmukaisesti palkattu hoitamaan kaikkien elokuvatyöläisten tontit. Jos kameraoperaattorin tilalla olisi ollut karjanajaja ja ohjaajan pestin olisi napannut suurtalouskokki, kenties silloin elokuva olisi tullut ikuistaneeksi jotakin poikkeuksellista?

Mikko Kauppila, näyttelijä

Rita Behm Kuopion Sawohouse Undergroundissa lauantaina 22.11.2025. Kirjoittamisen hetkellä Jallu VIP -liput on loppuunmyyty.