”Teatterissa on kysymys kohtaamisesta”

Tapasin arvostetun ranskalaisen teatterinäyttelijä Charlotte Clamensin, 68, Avignonin festivaaleilla heinäkuussa. Suomessakin vierailleen Peeping Tom -ryhmän esityksissä nähty Clamens nauttii yhä uusista mahdollisuuksista näyttelijänä. Tällä kertaa hän osallistui festivaalille Christoph Marthalerin Le Sommet -teoksen mukana.

Teksti: Terhi Suorlahti

Mitä sinulle merkitsee Avignonin festivaali esiintymisfoorumina?

Olen esiintynyt täällä useana vuonna ja eri johtajien kausien aikana. Tämä lienee jo kahdeksas kerta. Minulle festivaali on todella tärkeä, koska se on paikka ja tila, jossa koko maailma kohtaa tietyllä tapaa. Festivaalin esiintymistilatkin ovat niin maagisia, aina yhteydessä kaupungin miljööseen. Täällä on kuitenkin parasta yleisö, joka saapuu uskollisesti paikalle. He ovat valmiita vastaanottamaan kaikkea, jopa uutta ja kokeellista.

Olet tällä kertaa festivaaleilla mukana musiikkiteatterin konkari ohjaajan Christoph Marthalerin teoksessa Le Sommet (suomeksi ”Huippu”). Kierrätte festivaalin jälkeen esityksen kanssa useita eri teattereita ja maita. Kerro vähän yhteisestä työskentelystänne?

Tämä on jo toinen esitys, jonka teen sveitsiläisen Marthalerin kanssa, jonka teoksissa musiikki ja ääni on usein keskeisessä osassa. Hänen kanssaan työskentely on aina kiinnostavaa. Esityksessämme kuullaan eri kieliä. Näyttämöillä on hiljaista tilanteisiin perustuvaa komiikkaa ja laulua. Marthalerille kaikki rakentuu harjoitusprosessissa yhtä aikaa.

Ensin hänellä on vain esityksen nimi ja työryhmä, esiintyjät, jotka hän valitsee tarkasti, niin kuin valitsisi tiettyjä värejä esitykseensä, mehän olemme kaikki hyvin erilaisia, eri ikäisiä ja eri taustaisia esiintyjiä. Meillä ei koskaan ole tekstiä etukäteen, ennen kuin alamme harjoitella. Meidän esiintyjän työ on eräänlaista kuoromuotoista tekemistä tai yhdessä soittamista. Se vaatii näyttelijältä kuuntelemisen taitoa ja aistimista. Kaikki rakentuu samaan aikaan, dramaturgia, äänisuunnittelu, vaatteet, teksti, näyttelijäntyö. Tämä on minusta jollain tapaa vapauttavaa; en ole näyttelijänä samalla tavalla vastuussa kuin jotain perinteistä roolia tehdessä. Me kaikki kannamme vastuuta koko ajan tasa-arvoisesti. Usein näyttelijät nauttivat siitä, että ovat prosessin keskellä, mutta minusta näin on kiinnostava tehdä työtä. Olemme samalla viivalla kaikki.

Näyttelijäntöiden lisäksi opetat nuoria näyttelijöitä eri puolilla Ranskaa. Kertoisitko siitä jotain?

Se on todella innostavaa. Saan nuorilta aina jotain ja koen opetuksen vastavuoroisena. Mutta mitä he kaikki tulevat tekemään, mistä heille löytyy töitä? Meillä Ranskassa on tähän asti ollut hyvin rahoitusta kulttuurille, mutta nyt leikkaukset ovat kaatamassa monia pieniä ryhmiä täälläkin. Olen itse työllistynyt isoissa taloissa, joten tämä ei suoraan ole koskenut minua ainakaan vielä, mutta nuoria mietin, miten heille käy. Presidentti Macron ilmoitti juuri tänään valtavista rahasummista puolustukseen Ranskassa. Olemme olleet tähän asti maa, jonne monet haluavat tulla töihin. Rankassa on ollut runsaasti rahaa kulttuuriin, mutta pahoin pelkään, että ne ajat ovat pian takanapäin. Mutta ehkä sitten löydetään uusia tapoja tehdä teatteria näissä taloudellisissa olosuhteissa? Ehkä esiintyjämäärät pienentyvät ja tehdään sellaisia kahden hengen juttuja enemmän… En tiedä.

Olet 68-vuotias ja jatkat yhä töiden tekemistä. Mikä on pitkän urasi salaisuus?

Ensiksikin täytyy pitää kiinni, ei saa päästää irti… Totta kai näyttelijälle tulee vaikeita aikoja välillä.Ajattelen, että teatterissa on kyse ihmisten kohtaamisesta ja verkostoista ja niissä on tärkeä pysytellä kiinni. Olen tehnyt useamman saman ohjaajan kanssa töitä ja niin on syntynyt pitkiä jatkumoja. Olen viime vuosina vähän vieraantunut ranskalaisesta klassisesta teatterista. Se on ollut oma toiveenikin. Ehkä se, että olen siirtynyt tekemään uudenlaisia esiintyjän töitä, jotka eivät perustu vain realistiselle näyttelemiselle ja iän mukaiselle roolittamiselle, kuten klassikkoteoksissa tai elokuvissa, on ollut minulle uusi mahdollisuus. Esimerkiksi Peeping Tom -ryhmän kanssa tein roolin, jossa minulla ei ollut yhtään vuorosanaa ja koko teos perustui äänettömille tilanteille, eräänlaiselle esiintyjän työn koreografialle. Se oli todella mielenkiintoista.

Mikä on mielestäsi teatterin tehtävä yhteiskunnassamme?

Tiedetään, että diktaattorit haluavat aina ensimmäisenä sulkea teatterit. Se on merkki siitä, että me teatterintekijät ”häiritsemme” heitä. Teatteri antaa minulle mahdollisuuden johonkin ainutlaatuiseen kohtaamiseen. Uskon vahvasti, että teatteri tulee säilymään aina. Se on tapa puhua ihmisyydestä pienen etäisyyden päästä. Ihmiset myös tarvitsevat paikan jossa hengähtää yhdessä tästä kovasta maailmastamme. Voimme esitysten kautta näyttää jotain oleellista yhteiskunnastamme, kuten meidän Le Sommet -teoksessa, jossa ihmiset naurun kautta tunnistavat jotain oleellista poliitikoista. Toisin kuin vaikkapa kirja tai tv-sarja, teatteri on jaettu hetki. Teatteri koetaan aina yhdessä toisten kanssa.